Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

 

Tänne sitte vaan kirjottelemaan... Tarinoilla ei ole mitään maksimipituutta. Toivoisimme kuitenkin, että tarinoita EI kirjoitettaisi parin virkkeen pätkissä ;) Eli vähintäänkin viisi riviä tekstiä.

Tarinoissa voit siis käyttää muiden ropettajien kissoja, tai keksiä itse sivuhahmoja, joita EI tarvitse luoda (luominen alkaa olla kannattavaa jos kissa esiintyy useammassa tarinassa moneen kertaan). Jos käytät muiden kissoja älä satuta tai tapa niitä kysymättä kissan ropettajalta! Niin ja lisäksi tutustu ensin kissaan ettei käy niin, että tarinassasi kissa on hullu tappaja vaikka se olisi oikeasti ystävällinen!

Kirjoitus muodolla ei ole väliä, eli voit kirjoittaa minä-muodossa tai kertojalla. Kun aloitat tarinasi kirjoittamisen, laita nimi kohtaan ensin oman kissasi nimi ja sitten klaanisi nimi... ;3 (Tämä helpottaa huomattavasti meidän yp:iden työtä!)

 

Vuodenaika: Myöhäinen viherlehti. Eli kesä lähenee loppuaan. Ilma on kuivaa ja yllättävän kylmää.

 

Ajankohtaista:

(Auttaa sinua, ropettajaa pysymään ajantasalla tapahtuvista asioista, myös tarinoissasi.)

Seuraava kokoontuminen 03.04. - 08.04.2020

Seuraava parantajien kokoontuminen 13.04. - 18.04.2020

 Klaanien välit pysyvät hyvinä. Monia erakko -ja kotikissoja ollaan nähty enemmän mitä tavallisesti. Klaanitovereiden kanssa on yllättävän paljon erimielisyyksiä. Tietyt kissat näkevät paljon enneunia/painajaisia.

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: ☆ Liekkitassu ~ Nummiklaani ☆

29.03.2020 23:58
"Liekkitassu! Lähdetään!" Lehvähampaan huuto kaikui hämärässä leirissä. Liekkitassu availi varovasti silmiään ja päästi suuren haukoituksen, ennen kuin nousi istumaan sammalpedilleen. Nopeiden venyttelyiden ja sukimisen jälkeen oppilas kiiruhti leiriaukiolle, missä hänen mestarinsa häntä odotti. Jännitys hiipi hänen mieleensä muistaessaan, etteivät he vielä olleet käyneet yhtäkään kunnon keskustelua Pöllönlennon kuoleman jälkeen. Lukuunottamatta eilistä ilmoitusta siitä, että tänään olisi aikainen herätys. No, entisen parantajan valvojaisistan oli kyllä kulunut vasta kaksi auringonlaskua, joten ehkä se oli ihan ymmärrettävää. Liekkitassu saapui Lehvähampaan luokse, joka tervehti oppilastaan vain nopealla nyökkäyksellä, ennen kuin lähti tunnelia kohti. Kolli seurasi mestariaan, kuvitellen kaikkea mahdollista, mistä varapäällikkö voisi häntä läksyttää, uhkailla tai antaa rangaistuksia.
"Ensimmäiseksi hankimme itsellemme aamupalaa. Kun saat vainun jostakin eläimestä, lähde sen perään ja tuo takaisin. Sitten syömme ja aloitamme taisteluharjoitukset. Viemme leiriin riistaa vasta myöhemmin." Lehvähammas ilmoitti yhtäkkiä, mikä sai Liekkitassun hätkähtämään.
"Selvä", oppilas vastasi ja alkoi haistelemaan ilmaa, yrittäen etsiä jonkinlaisen eläimen hajua. Hän kyseenalaisti hiukan mestarinsa suunnitelmaa, mutta piti ajatukset itsellään. Kolli ei haluaisi antaa varapäällikölle enää yhtäkään syytä moittimiseen. Haistaessaan voimakkaan myyrän hajun, tummanpunainen kissa lähti kulkemaan pienen puron viertä pitkin. Hänen askeleensa eivät olleet kauhean varovaisia, mutta Liekkitassu uskoi puron solinan peittävän hänen äänensä. Hän saikin kohta myyrän näköpiiriinsä ja varovaisella vaanimisella pääsi tarpeeksi lähelle, että pystyi nopealla loikalla hyppäämään jyrsijän päälle. Oppilas kiikutti myyrän takaisin Lehvähampaan luo, joutuen ensin etsimään varapäällikön tuon hajun perusteella. Naaras oli suuren kiven takana nauttimassa omaa aamupalaansa, västäräkkiä. Kaksikko ruokaili hiljaisuudessa, mikä vain nostatti kollin stressitasoa. Hänen mestarillaan oli varmasti jotakin mielessään, kun ei kerran suutansa avannut vaikka juteltavaa taatusti oli.
"Kun saat syötyä, niin tule isolle hiekkakuopalle, missä olemme normaalistikin harjoitelleet." Lehvähammas naukaisi yhtäkkiä ja nousi seisomaan. Liekkitassu ei saanut vastattua mitään, kun hänen mestarinsa olikin jo lähtenyt juoksemaan kohti järveä, jonka lähellä kuoppa sijaitsi. Hän jäi miettimään, että hotkisiko myyrän ja lähtisi juoksemaan varapäällikön perään, mutta päättikin rauhassa syödä loppuun.
*Mitä Lehvähammas oikein aikoo?* Oppilas mietiskeli nuollessaan suupieliään ja noustessaan istumaan. Aurinko oli hyvää vauhtia nousemassa taivaanrannan takaa, joten Liekkitassu lähti verkkaisesti kulkemaan kohti Nummiklaanin alueen perällä olevaa järveä kohti. Hölkätessään reviirinsä halki, ehti kolli miettimään monia asioita. Lähinnä kuitenkin Lehvähammasta, Taivashallaa ja Kettutassua. Hänen mestarinsa oli varmasti pettynyt koko 'Menen kertomaan leirille varpusparvesta' - jutusta, mutta miksi he eivät olleet vielä käsitelleet asiaa? Oppilaalla ja hänen mestarillaan olisi ollut hyvin aikaa käydä juttu läpi, kun viimeiset pari päivää ovat menneet Pöllönlennon suremiseen, eikä niinkään klaanista huolehtimiseen. Liekkitassua myös ärsytti hänen ja Taivashallan välinen etäisyys. He ovat hädintuskin jutelleet toisilleen viimeisen neljäsosakuun aikana ja nyt mäyrän hyökkäyksen jälkeen ei kolli ole päässyt kysymään soturittaren vointia, piileskellessään Lehvähampaalta. Tummanpunainen kissa uskoi kaksikon olevan ystäviä, vaikka naaras olikin kokenut soturi ja hän oli vain oppilas. Mutta miksi he eivät ole jutelleet toisilleen? Eikö töpöhäntäistä kissaa enää kiinnostanut ruskearaitaisen kollin olemassaolo? Ja viimeiseksi Kettutassu. Liekkitassu tunsi sääliä parantajaoppilasta kohtaan Pöllönlennon kuoleman takia ja halusi olla tukena tuolle. Hän myös uskoi, että heistä oli tullut viimeisen parin päivän aikana läheisempiä, mitä he ovat ikinä olleet. Oppilas kutsuukin naarasta nyt ystäväkseen, mutta jokin kollin päässä kertoisi, että tuntisi enemmän kuin ystävyyttä oranssinruskeaa kissaa kohtaan. Ihan niin kuin oli joskus nuorempana tuntenut Taivashallaa kohtaan.
*Hetkinen.* Liekkitassu pysähtyi tajutessaan jotakin. Hän ei oikeastaan ikinä ollut lakannut pitämästä soturittaresta, mutta oli vain sysäissyt sellaiset ajatukset päänsä perukoille aina töpöhäntäisen soturinaaraan kanssa ollessaan. Liekkitassu oli luullut tunteidensa hiipuvan iän myötä, mutta oikeastaan, hän uskoi ehkä vieläkin pitävänsä tuosta. Ehkäpä hän käyttäytyi niin huomaavaisesti Kettutassua kohtaan, koska ei päässyt käyttäytymään niin Taivashallan seurassa. Ja Kettutassuhan oli parantajaoppilas, eikä varmasti pitäisi kollin liehittelystä, jos hänen käytöksensä siihen johtaisi.
*Mutta eihän tuossa ole mitään järkeä... Kiinnyt vain liian helposti muihin, et sinä oikeasti pidä kummastakaan heistä, hehän ovat vain ystäviä sinulle, niin kuin ovat aina olleet.* Liekkitassu pudisteli päätään ja huomasikin saapuneensa hiekkakuopalle. Lehvähammasta ei kuitenkaan näkynyt missään. Hän käveli hiukan keskemmälle saadakseen mestarinsa hajua ja hämmentyi, kun tuon haju leijui ilmassa vahvana. Oppilas oli huutamassa varapäällikön nimeä, kun joutuikin väistämään takaapäin hyökkäävää kissaa, joka osoittautui Lehvähampaaksi.
"Nyt Liekkitassu haluan, että taistelet minua vastaan kaikin voimin!" Hänen mestarinsa sihisi ja lähti uuteen hyökkäykseen.

Aurinko oli jo ajat sitten ohittanut keskipisteensä, kun kaksikko viimein lopetti taisteluharjoituksensa. Liekkitassun turkki oli aivan sekaisin ja hiekka haavoissa kirveli. Hän ontui hieman, mutta pystyisi tarvittaessa varaamaan painoaan kaikille raajoille. Lehvähammas ei ollut säästellyt ollenkaan voimiaan oppilaansa kanssa, vaan kohdellut tuota kuin vihollista. Ehkä hän oli samalla rankaissut Liekkitassua varpusparvi - jutusta. Oppilaan jokaista paikkaa särki, kun hän kävi mielessään heidän taisteluaan. Vaikka hänen mestarinsa olikin loppupeleissä voittanut, oli kolli ylpeä omaan suoritukseensa. Hän oli ollut monta kertaa voitolla ja miltei saikin pari kertaa varapäällikön vangittua alleen. Vilkaistessaan naarasta, joka käveli hänen vierellään, huomasi Liekkitassu tuonkin turkin sojottavan kaikkialle ja pienet verivanat valuivat karvoja pitkin. He eivät tietenkään olleet tehneet toisilleen mitään vakavampia vammoja, haavatkaan eivät todellisuudessa olleet niin syviä, miltä näyttivät. Kaksikko käveli leiriä kohti äänettömänä, kunnes Lehvähammas pysäytti oppilaansa,
"Haistatko jäniksen?" Tuo kysyi kollilta, joka nuuhki ilmaa tarkasti.
"Kyllä."
"Mene nappaamaan se." Lehvähammas antoi käskyn. Liekkitassu epäröi hiukan. Hän oli saanut vain muutaman jäniksen aikaisemmin kiinni ja nekin olivat olleet poikasia. Nyt, kun hänen lihaksiaan särki ja hän ontui kävellessään, joutuisiko oppilas tosiaankin juoksemaan kanin perässä? Joka vielä mahdollisesti olisi täysikasvuinen eli poikasta paljon nopeampi? Kolli lähti varovasti tassuttelemaan hajun suuntaan, varoen päästämästä ääntäkään. Jänikset kuulevat kaukaa pienimmätkin äänet. Kiertäessään parin kanervikon ohi, sai Liekkitassu ruskeaturkkisen kanin näkyviinsä. Hänen askeleensa muuttuivat vielä varovaisemmiksi ja hitaammiksi lähestyessään ruohoa syövää jänistä. Aika tuntui pysähtyvän, mutta samaan aikaan liikkuvan todella nopeasti, koska yhden kepin napsahduksen jälkeen, olivat molemmat nelijalkaisista juoksussa. Oppilas viiletti jäniksen perässä ja yritti parhaansa mukaan pysyä äkillisten käännösten mukana. Vaikka koko hänen kehonsa lihaksisto käski kollia lopettamaan juoksun, ei hän pystynyt. Hän osoittaisi Lehvähampaalle ettei olisi hyödytön, vaan pystyisi noudattamaan hänen käskyjään ja toteuttamaan ne.

Liekkitassu raahasi jänistä Lehvähampaan luo suuri virne naamallaan. Hän oli saanut ensimmäisen täysikokoisen jäniksen kiinni. Oppilaan mestari nyökkäsi hyväksyvästi ja tarttui itsekin kaniin, auttaen näin kollia sen raahaamisessa. Leiriin saavuttuaan vei tummanpunainen kissa jäniksen tuoresaaliskasaan ja oli matkalla parantajan pesään katsomaan Taivashallaa ja Kettutassua, kun varapäällikkö kutsui häntä luokseen. Ruskearaitainen kissa nielaisi ja asteli naaraan luokse.
"Haluan jutella sinulle asiasta, joka varmasti painaa sinunkin mieltäsi." Lehvähammas naukui. Liekkitassu nyökkäsi ja istui alas.
*Nyt on ilmeisesti sen aika...* Oppilas ajatteli stressaantuneena ja kohottaen katseensa mestariinsa. Vaaleanruskea kissa oli hetken hiljaa, varmasti miettien mitä sanoisi kollille.
"Annoin sinulle käskyn juosta leiriin kertomaan varpusparvesta. Sinä et kuitenkaan ikinä saapunut paikalle. Jouduin itse pyydystämään sen verran varpusia mitä pystyin ja kuljettamaan ne itse leiriin. Tänne päästyäni kuulin Pöllönlennon kuolleen ja sinä istuit muiden kissojen seassa kauhistelemassa asiaa." Lehvähammas sanoi hyvin neutraaliin sävyyn ja jäi katsomaan Liekkitassua ilmeettömänä. Oppilas siirsi painoaan tassulta toiselle, miettien mitä sanoisi.
"Matkalla leiriin kuulin Taivashallan huutavan ja menin katsomaan oliko hän hädässä. Kun löysin Taivashallan-" Kolli aloitti ääni väristen, yrittäen kuitenkin pysyä mahdollisimman normaalina mestarinsa edessä.
"Löysit myös kuolleen mäyrän ja Pöllönlennon. Paikalle tulivat muut ja te tulitte takaisin leiriin. Kuulin kaiken kyllä Sulkatähdeltä", Lehvähammas keskeytti Liekkitassun puheen ja katsoi tuota nyt vakavasti. Oppilas vältteli mahdollista kastekontaktia varapäällikön kanssa ja hänen häntänsä heilui hermostuneena.
"Teollasi olet osoittanut, että klaanitoverin avunhuuto on tärkeämpi kuin varapäällikön käsky. Tietenkin olisit voinut kaiken löytämäsi jälkeen tullut ilmoittamaan minulle tapahtuneesta ja olisimme yhdessä voineet palata takaisin leiriin, mutta se ei ole pääasia tässä. Liekkitassu, olet toiminut kuin oikea Nummiklaanilainen. Varmistat klaanitovereidesi hyvinvoinnin, vaikka se uhkaisikin soturiksi pääsyäsi. Ajatus on ehkä hiukan marttyyrimainen, mutta Liekkitassu, olen ylpeä sinusta. Toimit aivan oikein, kuten jokaisen klaanikissan pitäisikin toimia. En ole vihainen sinulle", Lehvähammas selosti ja Liekkitassu päästi syvän huokauksen.
*Mikä helpotus!* Oppilas ajatteli helpottuneen ja katseli hymyillen mestariaan. Tämä alkoi olemaan liikaa hänelle. Ensin hänen mestarinsa kertoo ettei ole vihainen ja vielä kehuu häntä teostaan? Ylpeys alkoi kohista kollin päässä.
"Mene näyttämään vammojasi Kettutassulle ja valmistaudu illan menoihin~" Lehvähammas kehräsi ja tassutteli pois Liekkitassun luota. Tummanpunainen kissa jäi katselemaan varapäällikön perään suu ammollaan. Illan menot? Nimitettäisiinkö joku?
*Hetkonen... Nimitetäänkö minut?* Liekkitassun virne ei voinut nousta enää ylemmäs, kun hän tajusi että illan menot saattaisivatkin olla hänen soturinimityksensä. Oppilas käveli rehvaan oloisena parantajanpesään, aikeissaan kertoa hyvistä uutisista Taivashallalle ja Kettutassulle

"Matkaan Kettutassun kanssa Vuoristoklaaniin tapaamaan heidän parantajaansa ja päällikköään. Keskustelemme siellä tarkemmin Kettutassun koulutuksen jatkamisesta. Viivymme matkalla korkeintaan kaksi päivää. Lehvähammas jää vastuuseen leiristä. Oletan, että klaani voi hyvin, kun palaamme takaisin."
"Otan tehtäväni vastaan ja huolehdin klaanista sen aikaa, kun on tarve", Lehvähammas kuulutti.
"Nyt Liekkitassu. Astuisitko eteeni?" Kuullessaan nimensä Sulkatähden puheen lopetuksessa, hypähti Liekkitassu innoissaan jaloilleen. Hänen sydämensä tykytti hurjaa vauhtia hänen kävellessään muiden Nummiklaanilaisten kunnioittavien katseiden saatossa Seinämäkiven juurelle. Oppilas kumarsi kunnioittavasti päällikköään ja nosti katseensa tuohon.
"Minä Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiämme kääntämään katseensä tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääksen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Liekkitassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkesi uhalla?" Sulkatähden sanat kaikuivat Nummiklaanin leirissä. Liekkitassu kihelmöi jännityksestä.
"Lupaan", oppilas julisti, yrittäen pitää ääntään mahdollisimman vakaana.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Liekkitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Liekkitaivas. Tähtiklaani kunnioittaa nopeaa harkintakykyäsi ja rohkeuttasi ja hyväksyy sinut Nummiklaanin täydeksi soturiksi." Sulkatähti naukui ja hypähti alas Seinämäkiveltä. Päällikkö asteli Liekkitaivaan luo ja koskettu kuonollaan tuon päälakea, samalla kun kolli nuolaisi tuon lapaa.
"Liekkitaivas, Liekkitaivas!" Kaikui uuden soturin nimen huuto Nummiklaanin maanalaisessa leirissä. Tummanpunaista kissaa tultiin onnittelemaan, eikä hän voinut olla enää ylpeämpi itsestään.
"Liekkitaivas, sinun pitää nyt vahtia leiriä koko yön yli hiiskumatta", Sulkatähti tuli kertomaan, kun onnittelevat kissat olivat kaikonneet omiin pesiinsä. Liekkitaivas nyökkäsi varmistuksena siitä, että ymmärsi mitä häneltä nyt odotettaisiin. Ja näin jäi vastanimitetty soturi vartioimaan leiriään.

// Siis kaikilla muilla minun kissoilla tarinat on tosi lyhyitä, koska en keksi kirjoitettavaa, mutta odottakaapas kun päästään Liekkitaivaaseen. Silloin sitä tekstiä kyllä riittää XDD.

Nimi: Aamutassu - Puroklaani

26.03.2020 15:08
Kun Tummakajo ja Punalehti olivat astelleet leiriin, oli Aamutassu heti ensimmäisenä huomannut kahden soturin synkät ilmeet. Tummakajo oli näyttänyt vihaiselta ja Punalehti tympääntyneeltä, joten naaras oli tehnyt nopean johtopäätöksen ja piiloutunut kaksikon silmistä leirin nurkamassa olleeseen pusikkoon, jonne naaras pystyi hyvin änkeytymään ja kyyryssä ollessaan tätä ei näkynyt ellei katsonut todella tarkkaavaisesti. Hän oli seurannut haalean kellertävillä silmillään kuinka Punalehti oli kulkeutunut toiselle puolelle leiriä juttelemaan Hiiriturkille ja Tummakajo vienyt kalat tuoresaaliskasaan, jonka jälkeen mennyt juttelemaan omalle oppilaalleen Räntätassulle. Hän oli uskaltanut hengittää rauhallisemmin, kun molemmat soturit katosivat hiljalleen sotureiden pesään nukkumaan.
“Piileskeletkö sinä jotakuta?” hän kuuli tutun äänen kysyvän huvittuneesti hymähtäen. Naaras käänsi katseensa lumenvalkeaan kolliin, jonka meripihkaiset silmät tutkiskelivat kermanvaaleaa naarasta.
“Ei kuulu sinulle!” Aamutassu sihahti tympääntyneenä ja loi paikalle tulleelle kollille kylmän katseen, mikä tuntui saavan kollin enemmän huvittuneemmaksi kuin vihaiseksi. Naaras oppilas kurtisti kulmiaan katsoen hetken kollia ennen kuin laski katseensa tassuihinsa. Hän tunsi olonsa hieman hämmentyneeksi. Yleensä Kotkatassu olisi vastannut samanlaisella ärähdyksellä, mutta tällä kertaa hän vain kohautti olkapäitään.
“Kuulin mitä Punalehti ja Tummakajo puhuivat sinusta”, Kotkatassu naukui neutraalilla äänensävyllä kuin asia ei olisi ollut mikään iso, vaikka kolli tiesi varman päälle saavansa näin kermavaalean oppilaan huomion. Naaras tiesi olevansa ongelmissa varsinkin nyt, kun Punalehti oli puhunut hänen isänsä kanssa eikä Tummakajo ollut näyttänyt yhtään tyytyväiseltä. Hän nosti katseensa uudelleen Kotkatassuun, joka oli istahtanut paikoilleen.
“E-ei minua kiinnosta mitä he minusta puhuivat”, hän sanoi nielaisten ja tuhahti heti perään, ettei pientä särähdystä pystyisi erottamaan hänen äänessään,
“Punalehti on muutenkin huono mestari, ei hän osaa kuin vain napata kaloja.”
“Hyvä on, jos sinua ei kiinnosta mitä he puhuivat sinusta, en kerro sitten. Mutta sanotaanko, että kumpikaan ei ollut kauhean iloisia”, Kotkatassu naukaisi nousten ylös ja oli juuri lähtemässä, kunnes Aamutassu ponkaisi tassuilleen ja kiilasi kollin eteen melkein kompastuen omiin tassuihinsa ja kaatuen vanhemman oppilaan eteen. Hyvällä onnella naaras kuitenkin sai itsensä pidettyä tasapainossa ja nosti roihuavat keltaiset silmänsä Kotkatassuun ja tuijotti tätä sähäkästi.
“Haluan tietää.”
“Äskenhän juuri sanoit, ettei sinua kiinnosta”, Kotkatassu naukui pieni voittoisa virne kasvoillaan ja kallisti päätään aavistuksen. Aamutassu tuhahti kollille ja vihasi jo valmiiksi tuon kasvoilla ollutta virnettä. Hän olisi vain halunnut saada pois kollin kasvoilla olleen virneen ja turmella sen saaden vanhemman muuttumaan omaksi itsekseen.
“Jos et kerro niin-”, Aamutassu oli sanomassa, kun Kotkatassu keskeytti sen ottamalla askeleen eteenpäin saaden naaraan tuntemaan olonsa epämukavaksi tämän katseen alla.
Hän ei pitänyt siitä, kun kissat tulivat liian lähelle häntä, koska tunsi olonsa silloin ahdistuneeksi ja pieneksi. Pieneksi, jota hän ei todellakaan halunnut tuntea kenenkään kanssa. Hän halusi olla aina se, joka sai muut tuntemaan olonsa mitättömiksi ja olla tilanteen pomo riippumatta kuka tai mikä tilanne oli kyseessä.
“Niin sinä mitä? Kipität isäsi suojaan?” Kotkatassu naukui matalalla äänellä tuijottaen ihan erilaisella katseella kuin ennen. Katse oli kipinöivä eikä siitä näkynyt enään sellaista pentumaista pelkuruutta tai ärsyyntymistä niin kuin silloin, kun pentuna Aamutassu oli kollia kiusannut.
“Taisit unohtaa, että Tummakajo ei ole tällä hetkellä oikein iloinen sinun takiasi ja tästä syystä ei varmastikaan ole sinua suojelemassa, vai olenko väärässä?” Kotkatassu jatkoi saaden naaraan korvat luimistumaan ja katseen muuttumaan epäröiväksi. Hän vihasi tunnetta, minkä Kotkatassu sai hänessä aikaan. Se tuntui saavan naaraan murenemaan vanhemman katseen alla. Ja kaikesta pahinta oli, että kolli aivan oikeassa, ei Tummakajo häntä puolustaisi tällä hetkellä, vaikka ja kuinka paljon ei tykännytkään lumenvalkoisesta kollioppilaasta.
“Selvä selvä ymmärsin jo”, Aamutassu sihahti kooten itseään ennen kuin nosti katseensa taas ylemmäs kohdatakseen itseään isomman kollin katseen ja huiskautti häntäänsä,
“Kerro nyt vain.”
Kotkatassu katsoi naarasta edessään hetken kuin tutkien mitä Aamutassu mietti ennen kuin nyökäytti päätään ja avasi suunsa,
“Punalehti kertoi kuinka et ollut osallistunut hänen harjoituksiin ja olit lähtenyt pois paikalta, vaikka hän oli jäänyt huutelemaan perääsi. Sanotaanko, että Punalehti ei ollut yhtään iloinen eikä Tummakajokaan mitenkään hyvällä ottanut kuulemaansa vastaan. Olit ilmeisemmin valehdellut Tummakajolle, että harjoitukset olivat päättyneet, vaikkei asia ollutkaan aivan niin.”
Aamutassu nyökäytti päätään nieleskellen samalla. Miksi sen hiirenaivoisen Punalehden oli pitänyt mennä kielimään, ettei kahden naaraan harjoitukset ja yhdessäolo mennyt oikein nappiin? Hän napautti maata hännällään äkäisesti ja istahti alas. Miten hän onnistuisi saamaan välinsä isänsä kanssa kuntoon ilman jokapäiväisiä huutoja? Ei hän halunnut, että isä alkaisi karjumaan kaikkien nähden hänellä keskellä aukiota kuinka mestaria piti kunnioittaa ja totella. Siinä menisi sekin kunnia.
“Mitä aiot tehdä?” Kotkatassun kysyvä ääni tunkeutui Aamutassun ajatusmaailmaan saaden hänet hieman ravistamaan päätään ja saaden naaraan taas tähän hetkeen. Hän oli jo hetkeksi unohtanut kokonaan raivostuttavan oppilaan olemassaolon.
Naaraan kasvot muuttuivat säyseään, vaikka silmät viiruuntuivatkin, kun tämä käänsi katseensa kolliin, joka jo valmiiksi katsoi häntä.
“Asia ei kuulu sinulle olekaan”, hän naukui hyytävän lempeällä äänensävyllä nousten tassuilleen ja loi katseen kolliin,
“Opi pitämään huoli omista asioistasi niin minäkin teen samoin.”
Sanat sanottuaan, hän käänsi selkänsä toiselle ja tassutteli pitkin askelin oppilaiden pesälle osaamatta tulkita tunnetta, minkä äskeinen tapahtumaketju oli hänessä herättänyt.

Vastaus:

Kuvailit todella hyvin Aamutassun ja Kotkatassun välistä kanssakäyntiä, sekä Aamutassun ajatuksia asiaan. Saat 35 kp:ta. Aamutassun pystyisi nyt nimittämään soturiksi, mutta kuten sovittiin, nimität hänet silloin, kun haluat.

- Jezkebel

Nimi: Kylmätassu - Puroklaani

26.03.2020 15:05
Laskin päätäni alemmas ja suljin silmäni. Olin lajitellut yrttejä aurinkohuipusta asti, ja minua alkoi jo ahdistaa parantajan pesän tunkkainen ilma. Työnsin kuononi lähemmäs jälleen yhtä lehteä ja nuuhkaisin. Vesi herahti heti kielelleni haistaessani kissanmintun tuoksun. Seuraavaksi viikseni hipaisivat pieniä, pyöreitä siemeniä. Ne tuoksuivat melko hyvälle, jotenkin... unettavalle?
”Yöturkki?”
”Mitä, Kylmätassu?” parantaja rapisteli sammalia pesän toisessa päässä.
”Mitä nämä ovat?” kysyin nopeasti. Kuulin kahahduksen, kun parantaja käveli luokseni ja kumartui lapani yli katsomaan siemeniä.
”Oh, ne ovat unikonsiemeniä. En ole tainnutkaan opettaa niitä sinulle vielä”, Yöturkki naukaisi. ”Ne auttavat sokkiin ja helpottavat nukahtamista.”
”Jaa.” ääneni ei kuulostanut kovinkaan kiinnostuneelta, mutta ei kai sitä olisi kuulunut odottaakaan ikuisuuden kestäneen yrtinlajittelutuokion jälkeen. Asettelin unikonsiemenet tarkasti paikoilleen ja sanoin Yöturkille:
”Voinko mennä nukkumaan?”
”Vastahan sinä heräsit!” mestarini kuulosti hämmästyneeltä.
”Niin niin,” ääneni tuntui hieman epävarmemmalta kuin sen olisi pitänyt, ”mutta nukuin yöllä huonosti.” Todellisuudessa en ollut USKALTANUT nukahtaa, koska pelkäsin taas joutuvani - en tiennyt koko paikan nimeä - sinne.
”Mene sitten”, Yöturkki kehotti hiljaa. Kävelin nopeasti pesän toiseen päähän, ja meinasin kompastua valtaisaan pietaryrttikasaan. Sinänsä oli mukavaa, että viherlehtenä riitti riistaa ja yrttejä, mutta Yöturkki keräsi niitä vähän liikaakin. Siankärsämöä oli varastoissa varmaan moneksi vuodenajaksi, ja puolet niistä kuivuisi kuitenkin pilalle. Asetuin makaamaan hieman kuivahtaneille sammalille ja laskin pääni etutassujen väliin. Suljin silmäni - vaikka mitäpä väliä sillä oli - ja yritin saada nukuttua Yöturkin rapistelusta huolimatta.

~Nostin pääni ja nuuhkin ympäristöäni tarkkaavaisesti. Mikään ei haissut millekään, eikä allani tuntunut kuin ilmaa. Yritin nousta seisomaan, mutta minut oli kuin liimattu maahan. Tai siis ilmaan. Tunsin, kuinka pala nousi kurkkuuni ja sydämeni alkoi tykyttää kiivaammin. Vaistosin, että joku outo, suuri kissa seisoi vieressäni ja tarkasteli räpiköimistäni rauhallisesti.
”Taasko sinä tulit tänne minua tapaamaan? En tiennytkään olevani niin suosittu”, kissa naurahti. Kuulin hänen sanoissaan hienoisen ivan, ja minua alkoi ärsyttää. Tunnistin kyllä tuon äänen - se oli se sama, joka oli kutsunut minua pennuksi, ja nauranut minun kustannuksellani.
”En minä halunnut tulla tänne!” kirahdin, ja ääneni kuulosti pieneltä vinkaisulta toisen kissan voimakkaan nau’unnan rinnalla.
”Miksi sitten vaivauduit tulemaan?” toinen kissa naukaisi rauhallisesti takaisin, mutta kuulin hänen äänestään, että hän pidätteli naurua.
”Olisit jo hiljaa, tahdon nousta ylös!” vaihdoin nopeasti puheenaihetta. Enhän halunnut paljastaa vieraalle unikissalle, etten tullut tänne tahallani. Mutta tosiaan... Tuo kissahan oli vain minun pääni sisällä. MINUN pääni sisällä. Jos tämä uni oli minun, niin enkö minä voisi silloin määrätä, mitä siinä tapahtuu?
”Mitäs sinä mietit?” toinen kissa kysyi uteliaalla äänellä.
”Ei minun tarvitse kertoa sinulle”, tiuskaisin, ja sain roimasti lisää itsevarmuutta. Tämä oli MINUN uneni, joten minähän tuon kissan olin keksinyt. Vai olinko?
”No miksi ei?” kissan ääni kuulosti ärsyyntyneeltä. Olin saanut yliotteen hänestä, ainakin hetkeksi.
”Koska tämä on minun uneni, ja siksi minä olen keksinyt sinut ja sinä et saa määräillä minua.” Huomasin itsekin, kuinka sekavalta selitykseni kuulosti, mutten välittänyt siitä. Höristin korviani kuullakseni kissan vastauksen, enkä antanut sen häiritä, että minut oli kuin liimattu paikalleni makaamaan.
”Voi Kylmätassu, sinä kun et nyt ihan ymmärrä”, kissa naukaisi hitaasti, kuin olisi puhunut pikkupennulle.
”No mitä minä en ymmärrä?”
”Minä olen... ööh... Tähtiklaanin kissa. Juuri niin”, tähtiklaanilainen naukaisi epävarmasti minulle.
”Olet vai? Onko tämä jokin enneuni?” kysyin, ja tunsin kiinnostukseni heräävän.
”Ei kun, öh, minä luulen että... sinun pitäisi jo lähteä.”
”Ei! Minä haluan kuulla lisää! Minä-”~ Haistoin taas tutun tuoksun, joka oli sekoitus Yöturkin ja minun ominaistuoksuja sekä kaikenlaisia yrttejä. Olin taas parantajan pesässä. Nostin päätäni ja kuulin Yöturkin askeleet naaraan kävellessä pesän poikki luokseni.
”Johan sinä heräsit!” parantaja puuskahti. ”Olen kuullut, että oppilaat voivat väsyä helposti, mutta eikö tuo ole jo vähän liikaa?” En välittänyt kommentista vaan hyppäsin ylös ja työnsin kuononi lähelle Yöturkin naamaa.
”Arvaa mitä?”
”Öm... enpä tiedä”, Yöturkki naurahti, mutta hiljeni sitten ja höristi korviaan kuullakseen asiani.
”Minä näin unessa oikean Tähtiklaanin kissan! Se sanoi minulle olevansa Tähtiklaanista!”
”Oletko varma?” Yöturkki kysyi epäuskoisen kuuloisena.
”Olen!” Miksi Yöturkki ei uskonut minua? Kaikki oli ollut varmasti jotain muutakin kuin unta! Ainakin luultavasti...

//Hihi, siitä on varmaan melkein kuukausi, kun viimeksi kirjoitin Kylmätassulla :o Muuten, voiko Liljatassusta tulla seuraavissa tarinoissani soturi, kun Kylmätassulla on varmaan muutaman tarinan päästä ainakin se 230kp joka tarvitaan soturiksi tulemiseen?

Vastaus:

Saat nimittää Liljatassun silloin, kun haluat, mutta Kylmätassuhan saa parantajanimensä vasta 245 kp:n kohdalla.
Kylmätassun tarinoita on aina niin mukava lukea, varsinkin salamyhkäisten unien takia! Tästä tarinasta saat 36 kokemuspistettä!

- Jezkebel

Nimi: Pisara - erakko

25.03.2020 20:18
"Pisara, en usko että se on ollenkaan hyvä idea ottaa häntä mukaamme. Hän saisi selville missä asumme!" Kuutamo huudahti kuulostaen oikeasti säikähtäneeltä. Vedin syvään henkeä, ja mulkaisin kollia jälleen kerran. Huomasin Huurrekukan tekevän lähestulkoon samoin, ja suupieleni nousivat vähän ylöspäin tilanteen vakavuudesta huolimatta. Sentään en ollut ainoa, jota Kuutamon käytös ärsytti.
"No mitä jos sovimme niin, että etsimme jonkinlaisen suojaisan puskan, missä voimme olla pentujen syntymään asti?" Huurrekukka kysyi. Kuutamo avasi suunsa vastatakseen, mutta läimäytin häntäni kollin suun eteen ja nyökkäsin toiselle naaraalle.
”Se käy hyvin,” vilkaisin sivusilmällä Kuutamoa, ”jos eräät kerran haluavat olla niin ylisuojelevia.”
”Hei!” Kuutamo puuskahti esittäen loukkaantunutta. ”En minä nyt niin kamala ole!”
”Et olekaan, mutta joskus voisit ottaa hieman rennommin”, tirskahdin. Muistelin, millainen Kuutamo oli ollut ennen, kuin kuuli pennuista. Hän oli kyllä pitänyt minusta, mutta ehkä olin ollut hänelle itsestäänselvyys. Olinhan minä hänelle jotain velkaa, koska hän oli pelastanut minut silloin kauan sitten, mutta pidinkö hänestä vain sen vuoksi? Entä Kuutamo? Pitikö hän minusta oikeasti, vai oliko hänellä vain tapa olla ystävällinen kaikille vastaantulijoille? Mietin vuorostaan kollin suhtautumista Huurrekukkaan. Eihän hän luottanut naaraaseen ollenkaan - ainakaan samalla tavalla kuin minuun. Mahassani kipristeli, kyllä Kuutamo minusta piti. Huurrekukka oli mukava, ja tunsin jo olevani hänen ystävänsä. Silti minusta tuntui oudon hyvältä, että Kuutamo piti minusta eikä hänestä. Paitsi että, mi...
”PISARA! Herätys!” Kuutamo heilautti häntäänsä kasvojeni editse. ”Mennäänkö vai eikö?” Vilkaisin hieman nolostuneesti tummanharmaasta kollista raidalliseen naaraaseen. Olin näköjään unohtanut, missä olin.
”Ööh... Joo... Mennään vain.” Seurasin kahta kissaa hitaasti pois tammelta, ja vilkuilin muiden tavoin ympärillemme, ja yritin etsiä hyvää, suojaisaa pensaikkoa.

...

Asetuin makaamaan pienen pensaan alle, ja Kuutamo katkoi pari oksaa, jotta ne eivät raapisi kylkiäni. Minusta tuntui oudolta vain maata paikallaan odottamassa, että pennut syntyisivät. Minkälaisia he olisivat? Pitäisivätköhän he minusta? Osaisinko edes huolehtia pennuista? Entä jos jokin menisi pieleen, eikä Huurrekukkakaan voisi auttaa? Entä jos minä kuolisin? ENTÄ jos pennut kuolisivat?! Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän minua alkoi pelottaa. Oli niin monta eri vaihtoehtoa, miten kaikki voisi mennä pieleen. Mutta taas - oli monta vaihtoehtoa, miten kaikki voisi myös mennä hyvin. Silti...
”Minua pelottaa...”

// Anteeksi että tarinassa kesti näin kauan ja se on tönkkö, on ollut taas vähän kiireitä :'D

Vastaus:

Kuvailit ihanasti Pisaran ajatuksia Kuutamon tunteista. 18 kp:ta.

- Jezkebel

Nimi: Tummakajo - Puroklaani

24.03.2020 21:15
Aurinko oli jo laskenut, kun Punalehti ja Tummakajo alkoivat tekemään lähtöä. He olivat saaneet hyvin kalaa napauksi, vaikka iltaa kohden alkoikin olemaan jo aika vilpoista. Kaksikko nappasivat kalat hampaisiinsa ja lähtivät tassuttelemaan kohti leiriä. Tummakajo tunsi olonsa rauhalliseksi ja oli ylpeä saamistaan kaloista, joita klaanilaiset saisivat maistella hyvin mielin. He eivät olleet puhuneet hetkeen eikä Tummakajoa haitannut asia ollenkaan, oli mukavaa kävellä vieretysten hiljaisuudessa. Hiljaisuus tuntui jopa mukavalta.
“Näitkö sinä tänään Aamutassua?” Punalehti kysyi heidän ollessa jo todella lähellä leiriä. Harmaa kolli käänsi katseensa punaruskeaan naaraaseen, joka tutkaili häntä mietteliäästi.
“Kyllä näin”, Tummakajo vastasi ja huokaisi sitten syvään,
“Näin hänet vain nopeasti aamulla, kun hän juoksi leiriin ja törmäsi minuun. Hän kertoi harjoitusten päättyneen.”
Hän huomasi kuinka hämmennys hiipi hiljalleen soturittaren kasvoille, kun tämä katsoi häntä epäuskoisena kuulemaansa. Tummakajo kurtisti kulmiaan ihmeissään. Oliko hän sanonut jotain outoa?
“Ne harjoitukset eivät olleet päättyneet- ei ne tietenkään olleet päättyneet”, Punalehti naukui pysähtyen aloilleen saaden isommankin soturin pysähtymään vierelleen. Naaraan kasvot olivat muuttuneet siitä hämmentyneestä tympeään todella nopeasti eikä Tummakajo ymmärtänyt miksi. Mikä oli saanut naaraan äkäisen oloiseksi?
“Meillä oli harjoitukset kesken tai no eivät ne olleet edes kerenneet edes alkamaan. Aikomuksenamme oli harjoitella kalojen nappaamista, Aamutassu päätti olla harjoittelematta sellaista ja lähti pois paikalta, vaikka kuinka huusin häntä palaamaan takaisin”, punaturkkinen soturitar kertoi korviaan luimistaen. Tummakajo katsoi ihmeissään naarasta yrittäen saada selkoa äskeisistä sanoista. Ei Aamutassu ollut sellainen, ehkä nuori naaras saattoi olla hieman jääräpäinen ja helposti kimpaantuva, ei hän siltikään tuollainen ollut. Ei hänen tyttärensä käyttäytynyt tuollaisella tavalla. Kollin päähän kuitenkin palasivat Punalehden aikaisemmin sanat kuinka Aamutassu ei ollut kuunnellut naarasta ja kuinka harjoittelemisesta ei ollut tullut mitään.
*Valehteliko Aamutassu minulle?* kolli mietti katsoen hetken Punalehteä, joka heitti tummalle kollille katseen ennen kuin paineli ensimmäisenä leiriin. Tummakajo pudisteli päätään ihmeissään. Miksi Aamutassu oli valehdellut hänelle aamulla?
Kollin suusta pääsi pieni ärsyyntynyt murahdus, kun hän lähti painavin askelin leiriin. Kaikki se metsässä saatu rauha oli kadonnut tyystin ja jättänyt sen polttavan vihan tunteen hänen rintaansa kytemään. Kaikki valehtelivat hänelle.
Riistat tuoresaaliskasaan laitettuaan Tummakajo alkoi katseellaan etsimään kermanvaaleaa tytärtään, joka erosi emostaan vain pienillä kellertävillä laikuilla, jotka täplittivät oppilaan turkkia. Aamutassua ei näkynyt missään, mikä sai Tummakajon olotilan yhä pahantuulisemmaksi. Hän huomasi harmaan turkin vilahduksen, joka liikkui oppilaiden pesää kohden saaden Tummakajon kulkemaan pitkillä askelilla kissaa kohden.
“Räntätassu!” hän huudahti matalalla äänellä ilmeisemmin pelästyttäen Räntätassun, joka pysähtyi aloilleen ja hitaasti kääntyi mestariaan kohden kuin olisi jäänyt kiinni jostain pahanteosta.
“Niin, Tummakajo?” kollioppilas vastasi nopeasti katsoen avartuneilla silmillään tummanharmaata kollia, joka jo parilla askeleella olikin tämän luona.
“Oletko nähnyt Aamutassua?” Tummakajo kysyi mennen heti asiaan. Koska Räntätassu oli oppilas ja varmasti ollut aukiolla jo jonkin aikaa, voisi tämä tietää missä hänen tyttärensä meni. Sateen harmaa kolli näytti mietteliäältä ja hetken päästä pudisteli päätään,
“Näin hänet aikaisemmin, mutten nyt hetkeen ole huomannut Aamutassua.”
“Ai”, Tummakajo naukaisi yrittäen peitellä äänessään pettymystä ja huiskautti häntäänsä oppilaalleen,
“Kiitos kuitenkin Räntätassu. Meneppäs nyt niin jaksat herätä harjoituksiin auringonnousun aikaan.”
Oppilas nyökäytti päätään, teki pienen nyökkäyksen vanhemmalle kollille ja katosi sitten oppilaiden pesälle jättäen Tummakajon seisomaan yksin paikoilleen. Hän huokaisi syvään ennen kuin kääntyi ympäri, antoi katseensa käydä aukion läpi Aamutassun löytämiseksi ja kulkeutui sitten sotureiden pesään Sädetaivaan viereen nukkumaan.

//Aamutassu taitaa olla pulassa xd

Vastaus:

Sitten vain metsästämään Aamutassua. Saat 23 kokemuspistettä.

- Jezkebel

Nimi: Jäätassu ~ Luuklaani

24.03.2020 11:10
Jäätassu huohotti raskaasti, yrittäen parhaansa mukaan pysyä Kuolontähden perässä. Vuoristopoluilla ravaaminen ei ollut oppilaan mieleen, mutta hän ei pystyisi jäämään paikoilleen osoittamaan mieltään. Oppilaalla ei ollut hajuakaan, että mitä reittiä he olivat leiristä tälle polulle tulleet, joten hän ei yksin osaisi pois. Ainoa vaihtoehto oli seurata mustaturkkista naarasta, joka tuntui vain nopeuttavan tahtiaan joka askeleella.
"Kuolontähti... Mitä me... Teemme täällä?" Jäätassu rääki, mitä huohotukseltaan pystyi. Huutaminen Kuolontähdelle ilmeisesti kannatti, koska tuo hidasti vauhtiaan ja kääntyi nopeasti vilkaisemaan takanaan hölkkäävää oppilastaan.
"Menen Tulikammiolle juttelemaan Pimeydenmetsän hengille", päällikkö huudahti naaraalle, kiihdyttäen taas tahtiaan. Punaoranssiturkkinen kissa ärähti huomatessaan tahdin ripenevän ja yritti kaikin voimin taas pystyellä mestarinsa perässä. Jäätassua alkoi kuitenkin miettimään, että miten Kuolontähti pääsisi juttelemaan Pimeydenmetsän henkien kanssa. Hehän olivat kaikki kuolleita. Ei kuolleiden kanssa pysty juttelemaan.
"Miten se oikein tapahtuu? Hehän ovat kaikki kuolleita!" Oppilas huusi. Hänen yllätyksekseen päällikkö pysähtyi nyt kokonaan ja kääntyi uhkaavasti katsomaan myös paikoillaan olevaa naarasta.
"Se on hyvin yksinkertaista. Menemme Tulikammiolle, missä minä menen makaamaan Kuukiveä vasten ja nukahdan. Näin pääsen unessani juttelemaan Pimeydenmetsän hengille. Voisin myös samalla kertoa niskuroivasta oppilaastani, joka kyseenalaistaa heidän olemassaoloaan." Kuolontähti naukui hyytävästi, ottaen samalla askelia Jäätassua kohti. Oppilas nielaisi katsoessaan uhkaavan näköistä päällikköä ja käänsi katseensa nopeasti tassuihinsa.
*Että hän osaa olla pelottava!* Naaras ajatteli ja kuvitteli myöskin kauhukuvia, mitä hänelle kävisi, jos saisi Pimeydenmetsän vihan ylleen. Punaoranssi kissa ei edes tiennyt, että uskoiko kunnolla näihin legendaarisiin esi-isiin, mutta kaikki uhkaukset heihin liittyen vaikuttivat tosilta.
"Se- Selvä... Anteeksi." Jäätassu sopersi jotenkin hämillään ja vaihtoi painoaan tassulta toiselle. Hän kuuli Kuolontähden suusta kuuluvan tuhahduksen ja uskalsi nostaa katseensa takaisin ylös vasta, kun kuuli päällikön askeleiden loittonevan.

Vastaus:

14 kp:ta.

- J

Nimi: Savipentu ~ Puroklaani

22.03.2020 21:04
Raotin silmiäni ja päästin valtavan haukoituksen. Astelin pentutarhasta aukiolle, ja silmäni revähtivät yllätyksestä ammolleen. Aukiolla oli todella märkää ja mutaista, vesilätäkköjä siellä sun täällä. Kettupentu ja Sammalpentu telmivät lätäköissä riemuissaan. Itse en ole ikinä oikein pitänyt mudasta tai vedestä, mutta noiden pentujen ilo ja suloiset pyllähdykset saivat hymyn minunkin suupieliini.

Suuntasin kohti tuoresaaliskasaa, jossa Liljatassu jo odotti minua. Olimme sopineet, että söisimme yhdessä.
"Mikä sinulla kesti?" Nuori oppilas naurahti. Hymähdin jotain Liljatassulle vastaukseksi, ja töpsöttelin tuoresaaliskasalle.
"Savipentu", kuului naukaisu viereltäni. Käännyin katsomaan paikalle ilmestynyttä Kuplatassua.
"Tuletko minun ja Liljatassun kanssa ylittämään tuon joen?" Kollioppilas naukui minulle.
"Miten me pääsemme virran yli? En osaa uida!" Kysyin valkoturkkiselta kissalta.
"Etkö muista, että minä ja Liljatassu osaamme uida? Ja tuolla on noita pieniä kiviä, mitä pitkin voit myös mennä!" Kuplatassu ei pystynyt pidättelemään hilpeää kehräystä.
"Ai niin... Anteeksi!" Nau'uin nolostellen.
"Ei tarvitse olla pahoillaan!" Kollioppilas naukaisi. Liljatassu naurahti, mrrau! Söimme nopeasti naarasoppilaan kanssa ja lähdimme sitten kohti jokea.
"Mitä minä nyt teen?" Kysyin, kun olimme joen juurella.

//Jatkan itse!

Vastaus:

Ihana pieni pätkä! 11 kp:ta! Savipennusta voi nyt tehdä oppilaan! Mestarikseen hän saa Kanijalan tai Sädetaivaan, saata itse päättää kumman haluat. ;)

- Jezkebel

Nimi: Kinuski ~ Kotikissa

22.03.2020 12:25
"Kinuski, tulisit nyt mukaani kanjoniin, se tulisi olemaan niin hauskaa! Voisimme yöpyä järven rannalla, tyhjässä mäyränkolossa. Tulisit nyt mukaani, minä haluan vain sinut matkaseurakseni. En tiedä miksi, mutta jokin sinussa vetää minua puoleensa. Kinuski pyydän, lähde kanssani kanjoniin!" Misteli sanoi lempeällä äänellä, ystävällinen katse silmissään.
"Mutta minä en uskalla." Kinuski kuiskasi hiljaa. Hänen mielialansa muuttui surulliseksi, ja kotikissa tunsi sydämmessään vihlovaa kipua. Hän nosti katseensa ylös ja katsoi edessään seisovaa Misteliä rakkauden palo sinisissä silmissä leimuten.
"Olen pahoillani!" Naaras vaikeroi, mutta nähdessään harmaan kissan pehmeän katseen, hän oli samantien täyttä sulaa vahaa tuon edessä.

Yhtäkkiä Kinuski säpsähti hereille ja hetken ihmeteltyään huomasi olevansa yksin pimeässä olohuoneessa.
*Mitä ihmeen unta minä oikein näin?* Hän kummasteli huohottaen raskaasti. Kotikissa ei ollut pitkään aikaan nähnyt unia mistään, joten äskeinen nopealta tuntunut uni oli saanut hänet aivan ymmälleen. Miksi hän oli tuntenut noin Misteliä kohtaan? Hehän olivat vain ystäviä. Eikä naaras edes tuntenut erakkoa kunnolla, heidän ensi tapaamisestaan oli kulunut vain muutama kuukausi. Kinuski ei ymmärtänyt unensa tapahtumia, varsinkin kun oli vielä aivan tokkurassa yhtäkkisen heräämisensä jälkeen. Hän rojahti takaisin pehmeälle makuusijalleen ja ummisti silmänsä. Pieni hymy kuitenkin vaelsi kotikissan suupieliin, kun hän ajatteli unessaan esiintynyttä tummaraitaista kollia.
*Kunpa hän oikeasti katsoisi minua tuollaisella ilmeellä.* Naaras ajatteli ja upposi takaisin unien pehmeisiin aaltoihin.

// Tuli hiukan lyhyempi tarina, mutta teki mieli kirjoittaa Kinuskilla. ^.^

Vastaus:

10 kp:ta.

- Jezkebel

Nimi: Lehmustassu, Kuutamoklaani

20.03.2020 13:14
En ollut liikkunut paikaltani hetkeen ja totta tosiaan minulla alkoi tulla tylsää. Olisin vain jo halunnut mennä harjoittelemaan enkä istua paikoillani ja seurata Nummipyörteen liikehdintää ympäri leiriä. Näytti kuin naaras olisi vain jäänyt juttelemaan kaikkien vastaantulevien kanssa ja jäänyt vaihtamaan heidän jokaisen kanssa kieliä. Kaipa se oli hyvä pitää ystävyyssuhteet yllä, mutta omaan silmääni se vain vaikutti pakolliselta ja tylsältä. Ihan kuin Nummipyörre olisi ajatellut, että varapäällikkönä hänen olisi pitänyt miellyttää kaikkia. Raskaasti huokaisten käänsin katseeni toffeenruskeasta kissasta metsään, joka tuntui houkuttelevan ja kutsuvan minua sinne. En tiennyt johtuiko kova halu päästä metsään siksi, että aukiolla oli tylsää vai halusinko vain kokea jonkinlaisen seikkailun. Olisi se ehkä ollut jollain tavalla, jopa mukavaa, jos oppilaita olisi ollut enemmän ja olisin voinut olla heidän kanssaan. Soturit, kun tuppasivat olemaan minua paljon vanhempia ja ankeaa seuraa.
Heitin mestariani koden vielä yhden katseen ennen kuin nousin tassuilleni ja lähdin suunnistamaan metsää kohden. Metsä tuntui olevan hiljainen eikä oikein mistään kuulunut ääniä. Ehkä kaikki eläimet vielä nukkuivat ja antoivat tällaisen nuoren kissan vain haaveilla riistan mausta ja sen nappaamisesta. Enhän minä edes osannut metsästää, joten oli ihan turhaa kuvitella jotain sellaista.
Kuljin jonkin aikaa ja taistelin rehevän aluskasvillisuuden seassa kulkien. Päädyin lähelle Neljän virran tammea, mutta omaksi parhaakseni pysyttelin puiden varjoissa, piilossa muilta pedoilta ja kissoilta. Enhän minä varmastikaan edes saanut olla täällä, joten oli hyvä yrittää olla kuin näkymätön ja olla hiljaa, etten herättäisi kenenkään huomiota. Ei sitä koskaan voinut tietää, jos Nummipyörre olisi lähettänyt jonkin partioista saalistamaan tai tarkistamaan rajoja lähelle Neljän virran tammea. Silloin olisin varmasti ollut pulassa.
"Pisara, en usko että se on ollenkaan hyvä idea ottaa häntä mukaamme. Hän saisi selville missä asumme!"
Säpsähdin hieman kuullessani kissan äänen, joka kajahti läheltä Neljän virran tammea saaden koko kehoni jännittymään. Painauduin maata vasten mahdollisimman pieneksi ja jännitin kaikki lihakseni valmiina juoksemaan karkuun tai taistelemaan, jos oli sen tarve. Kurkin suurien saniaisten seasta Neljän virran tammelle päin vain huomatakseni heikosti kolmen kissan hahmot. Ketä he olivat ja mistä he tulivat? Olivatko he muiden klaanien kissoja?
Tutkailin kollikissaa, joka oli puhunut kovimpaan ääneen ja saanut minut lähes heittäytymään pusikkojen suojiin. Kolli oli tummanharmaa ja aika vankan oloinen, mutten erottanut mitään muuta hänestä, sen verran kaukana hän oli. Avasin hieman suutani, jotta sain paremmin haistettua ilmaa. En tiennyt miltä muiden klaanien kissat haisivat enkä erottanut kuin metsän hajuja ympäriltäni.
En saanut enään selvää mitä muut sanoivat, mutta huomasin silti vaaleanharmaan naaraan, jolla oli tiikerimäiset tummat raidat sanovan jotain kaksikolle ehdottavaan sävyyn. Tutkiskelin tilannetta jonkin aikaa, kunnes pelko kiinnijäämisestä alkoi olla liian suuri ja päätin lähteä hyvän sään aikana pois tilanteesta. Nousin hieman pieneen kyyryyn ja mahdollisimman hiljaisin askelin hiippailin pois heidän luotaan kasvillisuuden sekaan. Vilkaisin vielä kolmikkoa ennen kuin ohjasin askeleeni yhä kauemmas ja kauemmas. Lopulta olin lähellä vuoria ja päädyin jäädä makaamaan aluskasvillisuuden sekaan. Uskoin olevani lähellä Kuutamoklaania haistettuani klaanilaiseni.

Vastaus:

18 kokemuspistettä!

- Jezkebel

Nimi: Huurrekukka ~ Vuoristoklaani

20.03.2020 10:58
Huurrekukan loistavilla parantajataidoilla, hän sai nopeasti selville Pisaran pentujen määrän ja vielä nopeammin synytmäajankohdan, mikä sijoittuisi aivan lähipäiville. Asia huolestutti parantajaa ja hän teki sen hyvin selväksi erakkonaaraan kanssa keskustellessa.
”En ole ihan varma, mutta... Luulen, että pennut voivat syntyä jopa tänään”, naaras naukaisi ja katsoi mustaturkkista kissaa vakavana pähkinänruskeisiin silmiin. Mustaraitainen kissa ei tietenkään ollut täysin varma pentujen syntymäajankohdasta, mutta kaikkeen piti varautui ja Pisara pitäisi saada turvalliseen paikkaan valmistautumaan synnytykseen mitä pikimmiten. Huurrekukka kuuli erakkonaaraan äänen värinän tuon kysyessä synnytyksen pieleenmenemisestä. Parantaja otti rauhoittelevan ilmeen, mutta hänen äänestään paistoi vakavuus.
"Kaiken pitäisi mennä hyvin, kunhan saamme sinut ensin johonkin turvalliseen paikkaan valmistautumaan. Olen ollut mukana hyvin monessa synnytyksessä ja harvoin niissä on ongelmia tapahtunut. Olethan syönyt ja juonut hyvin? Eihän olosi tunnu heikolta? Kai olet nukkunut tarpeeksi?" Naaras selvästi yllätti Pisaran kyselyvyöryllään. Erakkonaaras katsoi ymmällään edessään seisovaa mustaraitaista kissaa ja käänsi päänsä katsoakseen Kuutamoa.
"Ööh.. Kyllä kai... Söin auringonnousun aikaan ihan hyvän määrän riistaa, kun Kuutamo oli sitä niin paljon pyydystänyt ja menin sen jälkeen nukkumaan hetkeksi", mustaturkkinen kissa sanoi. Huurrekukka nyökkäsi ja käänsi katseensa Kuutamoon, jonka olemus oli muuttunut uhkaavasta hätääntyneeksi.
"Kuutamo, onhan leiripaikkanne turvallinen?"
"On... Kai... Tai siis uskoisin niin, me olemme tähänkin asti pärjänneet siellä ilman kutsumattomien vieraiden saapumista", erakkokolli änkytti. Parantaja nyökkäsi ja kääntyi katsomaan Pisaraa.
"Pystyisitkö kävelemään leiripaikallenne asti?" Huurrekukka kysyi erakkonaaraalta, joka vastasi vakavalla nyökkäyksellä.
"Sitten meidän olisi parasta lähteä nyt heti, eikö niin?" Kuutamo kysyi ja oli jo lähtevinään kohti Vuoristoklaanin ja Kuutamoklaanin rajan suuntaan. Mustaturkkinen kissa lähti kumppaninsa perään, mutta kääntyi kuitenkin katsomaan parantajaa huolestuneella ilmeellä.
"Tiedän, että pyydän paljoa, mehän olemme vasta tavanneetkin, mutta... Voisitko tulla mukaamme? Sanoit, että olet ollut mukana monessa synnytyksessä. Tämä on minun ensimmäinen pentueeni, enkä tiedä ollenkaan miten toimia." Pisara kysyi katsoen Huurrekukkaa anovasti silmiin. Mustaraitainen naaras oli varma, että he olisivat pärjänneet kaksinkin, mutta hän otti parantajavelvollisuutensa tosissaan. Tarkoittaen sitä, että hän tulisi auttamaan jokaista hädässä olevaa kissaa, hädästä riippumatta.
"Pisara, en usko että se on ollenkaan hyvä idea ottaa häntä mukaamme. Hän saisi selville missä asumme!" Kuutamon ääni kajahti neljän virran tammella. Vaaleanharmaa naaras huokaisi syvään, ja yritti parhaansa mukaan pitää ääneänsä rauhallisena. Häntä suoraan sanottuna alkoi nyppimään tummanharmaan kissan estely Pisaran auttamisessa.
"No mitä jos sovimme niin, että etsimme jonkinlaisen suojaisan puskan, missä voimme olla pentujen syntymään asti?" Huurrekukka ehdotti kääntäen katsettaan Pisarasta Kuutamoon.

Vastaus:

17 kp:ta.

- J

Nimi: Tummakajo - Puroklaani

19.03.2020 15:22
Harmaa kolli käveli ulos leiristä eikä tajunnut katsoa eteensä, mutta heräsi ajatuksistaan, kun joku tömähti voimalla häntä vasten saaden kollin hätkähtämään ja ottamaan ihmeissään askeleen taaksepäin. Hän nosti avartuneet silmänsä kohti kissaa, joka oli häneen törmännyt ja hän hieman nosti kulmiaan huomatessaan toisen olevan Aamutassu. Naaras näytti perinpohjin ärtyneeltä ja säikähtäneeltä samaan aikaan. Oliko jotain tapahtunu? Ei muuten tämä olisi varmastikaan tullut niin kovalla vauhdilla kohti leiriä.
“Isä?” Aamutassu älähti, kun oli nostanut katseensa Tummakajoon, joka kurtisti kulmiaan samalla tutkaillen kermanvaaleaa naarasta,
“Mitä sinä täällä teet, Aamutassu?”
Aamutassu katsoi häntä ja sitten muualle kuin miettien mitä vastata, mihin Tummakajo kurtisti kulmiaan. Oppilaan katse harhaili kaikkialla muualla kuin Tummakajossa, mikä sai kollin muuttumaan hieman hermostuneeksi. Oliko Aamutassulla jokin hätänä?
“M-minä..”, naaras aloitti hieman hankalana ennen kuin hymy suli tämän kasvoille saaden naaraan koko mielialan vaihtumaan silmissä, mikä tuntui Tummakajosta oudolta.
“Punalehti päätti jo harjoitukset, koska hänelle sattui pieni haava meidän saalistusharjoituksissa. Hän varmasti käy parantajan luona ja sitten jatkaa harjoituksiamme.”
“Ai?” hän sai sanotuksi. Keltaiset silmät tarkkailivat Aamutassua yrittäen analysoida puhuiko tämä totta vai oliko jokin pahastikin pilalla. Kuitenkin naaraan kasvot näyttivät olevan rauhalliset eikä silmistäkään näkynyt enään sitä vihaa ja pelkoa, joten harmaa kolli nyökäytti mietteliäästi päätään.
“Minä menen nyt”, Aamutassu naukaisi rikkoen hetkellisen hiljaisuuden ja huiskautti häntäänsä hieman. Tummakajo nyökäytti hieman päätään ja antoi tyttärensä puikahtaa ohitseen ja kirmata aukiolle, mistä hän oli äsken tömistellyt pois painavin mielin. Tummakajo huokaisi syvään vilkaisten vielä taakseen vain huomatakseen, että oppilas oli jo juossut pois ja jättänyt kollin seisoskelemaan yksinään.
Hän ravisteli päätään ennen kuin antoi olla ja lähti tassuttelemaan eteenpäin aikomuksenaan mennä kalastamaan saalista klaanille. Hän tiesi varmasti, että kun olisi aika palata takaisin leiriin, häntä odottaisi Kultakuiske, joka voisi yrittää puhua hänelle. Mutta totta puhuen hän ei halunnut puhua juuri tällä hetkellä emolleen. Ajatus tuntui vaikealta alkaa juttelemaan harmaaruskealle kuningattarelle. Hän tiesi käyttäytyvänsä jopa pentumaisesti, muttei voinut asialle mitään. Se pieni suuttumus kyti kollin rinnassa eikä ollut päästänyt otettaan irti hänestä eikä se varmasti tulisi tekemään sitä vielä hetkeen. Ei Tummakajo edes tiennyt kuinka käsitellä tunteitaan kuin lähtemällä pois tilanteesta ja yrittämällä rauhoittaa itsensä tekemällä jotakin ihan muuta.
Maisema alkoi muuttua yhä kirkkaammaksi ja puron läheltä kuuluva pulputus sai kollin havahtumaan ajatuksistaan ja nostamaan päätänsä. Tuntui kuin metsän rauhallisuus olisi saanut hänen ajatuksensa rauhoittumaan ja jokseenkin tasaantumaan. Metsä tuntui ottavan hänet avokäsin suloiseen syleilyynsä ja hukuttavan hänet hajujen ja makujen maailmaan. Hän otti pari nopeampaa askelta päästäkseen nopeammin läheiselle purolle ja sinne päästyään hän hymähti ilahtuneena ja painautui maata vasten tarkkaillakseen kaloja. Kuitenkin läheiset askeleet saivat hänet nousemaan takaisin tassuilleen, kääntymään nopeasti ympäri ja korvat luimistumaan. Turkin alla olleet vahvat lihakset valmistautuivat vihollista kohden olevaan hyökkäykseen.
“Tummakajo?” naaraan ääni kysyi saaden kollin karvat tasoittumaan, kun hän tunnisti äänen omaksi klaanilaisekseen. Saniaisten seasta esille tassutteli hieman synkän oloinen Punalehti.
“Hei”, hän tervehti punaruskeaa vanhempaa naarasta ja nyökäytti päätään tälle kohteliaisuudesta. Hänen kulmat kuitenkin kurtistuivat huomatessaan naaraan alakuloisuuden.
“Mikä on?” hän kysyi heilauttaen häntäänsä antaen merkin, että Punalehti voisi tulla hänen luokseen. Punaruskea naaras huokaisi syvään ennen kuin tassutteli pitkin askelin hänen luokseen ja istuutui alas jättäen pienen välin.
“Tämä koskee Aamutassua”, soturitar tunnusti ja nosti katseensa tummanharmaaseen kolliin, jonka kulmat kurtistuivat yhä syvemmin. Hänen olisi tehnyt kysellä heti mikä oli Aamutassun kanssa vialla, muttei hän viitsinyt vaan antoi naaraan itse kertoa, kun halusi. Vaikka hän halusikin olla kohtelias, alkoi hänen häntänsä silti liikehtimään hermostuneena ja kynnet mylläsivät maanpintaa levottomina.
“Kuten tiedät, minusta tuli juuri hänen mestarinsa ja olemme vasta äskettäin aloittaneet harjoituksemme”, Punalehti aloitti, mihin Tummakajo vastasi hennolla pään nyökäytyksellä. Naaras huokaisi syvään jatkaen,
“Minulla ja Aamutassulla ei ole oikein mennyt hyvin, hän ei kuuntele minua yhtään eikä suostu harjoittelemaan. Hän vain haluaisi opetella taistelemaan ja minusta tuntuu, että se on ainut asia, mitä hän haluaisi tehdä. Hän ei ymmärrä, että soturina oleminen on myös muuta kuin taistelemista.”
Tummakajo nyökytteli päätään mietteliäänä samalla, kun yritti painaa jokaisen Aamutassun mestarin sanan muistiinsa. Hän huomasi selvästi, että Punalehti oli huolestunut ja tympääntynyt, olisi hänkin ollut, jos Räntätassu olisi käyttäytyntýt samanlailla häntä kohtaan. Hän ymmärsi naaraan huolen olevan kohdillaan, niin kuin tämä oli sanonutkin, ei soturina oleminen ollut pelkkää taistelua ja klaanin suojelemista vihollisilta. Se oli myös ruoan hankkimista ja klaanilaisista huolehtimista muillakin tavoilla.
“Ymmärrän”, hän naukui luoden soturittareen pehmeän katseen,
“Minä puhun hänelle tänään.”
Punalehden kasvoille nousi pieni hymy, kun tämä nyökkäsi ja kosketti hänen rintaansa,
“Kiitos, Tummakajo.”
Hän nyökäytti päätään seuraten sitten katseellaan kuinka punaruskea naaras nousi tassuilleen ja meni puron äärelle. Hän teki samoin ja jäi kalastamaan Punalehden kanssa auringonlaskuun asti.

Vastaus:

37 kokemuspistettä. Tummakajolla on kyllä paljon pohdittavaa...

- Jezkebel

Nimi: Aamutassu - Puroklaani

19.03.2020 15:17
Aamutassun kävelytahti oli nopeutunut melkein juoksemiseksi, kun naaras teki tietään kohti Puroklaanin leiriä. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut lähestyvää -yhtä mietteissään olevaa harmaaturkkista soturia ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän tömähti vauhdilla soturin rintaa vasten ja meinasi menettää tasapainonsa, mutta parilla haparoivalla askeleella, hän oli ottanut askelia taaksepäin ja säilyttänyt tasapainonsa. Hän nosti päätään katsoakseen roihuavin silmin toista kissaa, mutta huomatessaan kuka tämä oli, naaras henkäisi hieman, jopa säikähtäneenä.
“Isä?” hän älähti katsoen tummanharmaata kollia, joka oli nostanut melkein saman väriset silmänsä naarasoppilaaseen ja näytti yhtä hämmästyneeltä kuin hänkin.
“Mitä sinä täällä teet, Aamutasu?” Tummakajo kysyi kurtistaen kulmiaan ja tutkaili katseellaan Aamutassua, joka katsoi takaisin yrittäen miettiä mitä vastata kollille. Jos hän sanoisi harjoitusten jo päättyneen, ei isä sitä uskoisi ja alkaisi kyselemään, jolloin hänen olisi vaikeaa pitää kasvojaan pokkana. Eikä hän tietenkään voinut rehellisesti kertoa mitä harjoituksissa oli tapahtunut Punalehden kanssa tai hän joutuisi puhutteluun kuinka vanhempia piti kuunnella ja totella.
“M-minä..”, Aamutassu aloitti miettien kaikkia vaihtoehtoja läpi ennen kuin hetken päästä loihti pienen hymyn kasvoilleen ja katsoi isäänsä mahdollisimman viattomana,
“Punalehti päätti jo harjoitukset, koska hänelle sattui pieni haava meidän saalistusharjoituksissa. Hän varmasti käy parantajan luona ja sitten jatkaa harjoituksiamme.”
“Ai?” Tummakajo naukui kysyvään sävyyn ja katsoi hetken pentuaan ennen kuin nyökäytti hitaasti päätään.
Aamutassu katsoi isäänsä hiljaisena ja yritti lukea tummanharmaita kasvoja saadakseen tietää, mitä toinen tälläkin hetkellä ajatteli ja oliko pieni valhe mennyt läpi. Kun hiljaisuus alkoi tuntua jo painostavalta, hän huiskautti häntäänsä ja sanoi menevänsä, johon Tummakajo vastasi uudelleen pelkällä pään nyökäytyksellä, muttei siltikään näyttänyt vakuuttuneelta.
Aamutassu heitti kollille nopean katseen ennen kuin puikahti tämän ohi ja kipitti leiriin samalla katsellen ympärilleen ja etsien jotain paikkaa, missä olla edes hetken rauhassa. Sitten, kun Punalehti tulisi takaisin metsästä hän ei saisi mielenrauhaa vaan kuunnella vanhemman naaraan läksytystä. Onneksi sentään Tummakajo oli lähtenyt metsään. Toivon mukaan hän ei törmäisi Punalehteen tai Aamutassu saisi kuulla huutoa koko loppu elämänsä.

Vastaus:

Mukavaa saada taas Aamutassultakin tarinoita! 13 kp:ta.

- Jezkebel

Nimi: Lehmustassu, Kuutamoklaani

17.03.2020 17:33
Istuin lähellä oppilaiden pesää ja katselin ympärilleni. Nummipyörrettä ei ollut vielä näkynyt tai kuulunut ja, vaikka kuinka kiitollinen olinkin, ettei pitänyt harjoitella ja saada lihaksia aikaisempaakin kipeämmäksi, toivoin silti näkeväni toffeenruskean naaraan mahdollisimman pian. Totta puhuen minulla oli alkanut tulla tylsää ja aukion tuijotteleminen sai olotilan yhä pitkästyneemmäksi. Huokaisten paransin asentoani ja nuolaisin rintaani samalla, kun vihertävä katseeni siirtyi aukiolla vikkelästi liikkuvaan Mustapentuun, joka ilmeisemmin leikki joillakin neulasilla. En oikein ymmärtänyt mitä iloa naaras neulasista sai, mutta en edes jaksanut kommentoida asiaa millään tavalla. Ei asia minulle kuulunut ja teki mitä halusikaan, ei se minuun mitenkään liittynyt.
Kuitenkin ei kauaakaan kestänyt, kun iso kasa neulasia oli heitetty minua kohden ja pian ne olivat turkillani ja pistelivät ikävästi. Sähähdin ääneen ja ponkaisin jaloilleni samalla, kun kohdistin kiukkuisen myrkynvihreän katseeni mustaan naaraaseen, joka oli käännähtänyt suuntaani silmät ammollaan. Pudistelin turkkiani vihaisena neulasista ja mullasta.
"Voisitko olla heittelemättä näitä päälleni?" ärähdin samalla, kun silmäni roihahtivat palamaan. Naaras vastasi nenäänsä nyrpistäen, mikä tuntui saavan oloni vielä hieman enemmän ärsyyntyneeksi. Mokomakin pentu.
“No anteeksi!” Mustapentu äyskäisi takaisin samanlaisella ärtyneellä äänensävyllä ja tuijotti yhtä palavasti silmiini kuin minä hänen. Jatkoin mulkoilemista jonkin aikaa, kunnes huokaisin syvään ja istahdin alas antaen koko asian olla. Sehän oli vain vahinko ja Mustapentuhan pyysi anteeksikin. Antaa olla, ei sen väliä. Käänsin katseeni pois mustaturkkisesta pennusta aukiolle päin ja leikin kuin hän ei olisi ollutkaan koskaan paikalla.
Huomasin sivusilmällä kuinka Mustapentu hetken seisoi paikoillaan ja istui sitten alas mietteliään oloisena. Hänen keltaiset silmänsä katselivat eteenpäin utuisina kuin hän ei olisi ollutkaan tässä maailmassa tai tässä hetkessä vaan ihan muualla.
"Tiedätkö mihin Varistähti lähti?" Mustapentu sitten kysyi hetken päästä rikkoen hetkellisen hiljaisuuden, joka oli jäänyt kieppumaan ympärillemme. Huomasin sivusilmällä kuinka naaras kääntyi katsomaan minua ja vilkaisin tätä sen enempää kiinnostuneena.
“En tiedä. Varmaankin Tulikammiolle.”
Tuli uudelleen hetken hiljaisuus ja keskityin tutkailemaan kuolettavan tylsää aukiota, missä ei ollut vieläkään näkynyt Nummipyörrettä tai hänen partiota.
“Mikä on Tulikammio?”
*Kyseleepä hän paljon*, mietin kääntyen katsomaan nyt kokonaan mustaturkkista pentua.
“Sinne juuri päälliköiksi tulleet kissat matkaavat hakemaan yhdeksän henkeään ja päällikkönimensä”, vastasin lopulta katsoen pentua, joka ei näyttänyt minkäänlaisia merkkejä ymmärtämiseksi, joten käännyin katsomaan aukiota uudelleen ja huomatessani vihdoin mestarini, nousin tassuilleni ja lähdin rennosti kävelemään varapäällikköä kohden.
“Hei Nummipyörre”, tervehdin naarasta samalla hieman nyökäyttäen päätäni hänelle ja myös hänen lähellä oleville Sammalpurolle ja Piikkiraidalle. Vilkaisin kahta soturia vielä nopeasti, jonka jälkeen käänsin koko huomioni edessäni olevaan naaraaseen.
“Oliko hyvä saalistus onni?” kysyin vain kohteliaisuuden takia saaden ruskean naaraan kasvoille nousemaan iloisen hymyn ja reippaan pään nyökäytyksen,
“Kyllä oli. Saimme melkoisen paljon saalista ja niitä olisi ollut vielä paljon lisääkin siellä.”
Nyökyttelin varapäällikölle ja huiskautin sitten häntääni samalla, kun vilkaisin metsä kohden, minkä isot puut tekivät tummia varjoja leiriin ja saivat koko paikan näyttämään hämärältä.
“Menemmekö me tänään harjoituksiin?” kysyin irroittaen katseeni houkuttelevan mystisestä metsästä mestariini.
“Kyllä, mutta hieman myöhemmin.”
Nyökäytin päätäni siirtyen sitten kauemmas varjoihin istumaan ja tekemään lempipuuhaani, katselemaan leiriä sivusta.

Vastaus:

26 kp:ta!

- Jezkebel

Nimi: Mustapentu ~ Kuutamoklaani

12.03.2020 10:19
"Huhuu? Mihin sinä oikein katosit Mustapentu?" Mustapentu havahtui edessään istuvan Tammiturkin ääneen ja pentu kiinnitti huomionsa taas tuohon. Naaras oli ollut aivan omissa maailmoissaan, yrittäessään miettiä, että mistä Varistähti oli oikein puhunut Pilvipyrstölle ja Sammalpurolle. Tammiturkki, joka oli mustaturkkisen kissan löytänyt päällikön pesän takaa salakuuntelemasta, oli johdattanut heidät hiukan kauemmas leirin laidalle ja alkanut heti kyselemään Mustapennun tekemisistä.
"Ei sillä väliä. Kysyitkö jotakin?" Pentu vastasi kimeällä äänellä, kallistaen päätään samalla todella suloisesti. Jos Tammiturkki lankeaisi naaraan suloisuuteen, unohtaisi hän ehkä koko jutun ja molemmat pääsisivät jatkamaan päiväänsä normaalisti.
"Niin mitä sinä oikein teit Varistähden pesän takana?" Parantaja toisti kysymyksensä, eikä näyttänyt ollenkaan hätkähtävän Mustapennun juonesta. Pahus! Pentu oli pitkän aikaa hiljaa, yrittäessään keksiä uskottavaa tekosyytä. Sellaista ei ikinä kuitenkaan tarvinnut keksiä, kun leiriaukiolta kuuluva tappelunmetakka saavutti kaksikon ja Tammiturkki oli salamana auttamassa maassa makaavaa Oksakatsetta. Mustapentu ei jäänyt sen enempää tilannetta seuraamaan, vaan juoksi nopeasti pois Tammiturkin näkökentästä.

Mustapentu asteli äreästi pitkin leiriaukion laitaa. Hän oli kadottanut ajantajuntansa Tammiturkilta piilottelun takia ja oli jäänyt paitsi Varistähden ja hänen kokoamansa kissajoukon lähdöstä. Pentu ei ollut edes kuullut mihin he olivat menneet, eikä kukaan muukaan pentutarhasta tiennyt. Hän olisi halunnut tietää, aikaisemmin päällikönpesässä käyty keskustelu oli ainoa, mitä naaras oli koko päivän aikana miettinyt. Ja nyt hän ei saisi selville, mitä oli käynyt, ja mitä tulisi käymään. Mustaturkkinen kissa polki maata, samalla levitellen siinä olleita havunneulaisia ympäriinsä. Polkeminen muuttui huitomiseksi ja kohta Mustapentu heitti ja löi neulasia maasta maahan, kuvitellen niiden olevan vihollisten iskuja, mitä hänen piti torjua. Neulaset leijuivat ympäri leiriaukiota, kun pentu juoksenteli niiden perässä ja saadessaan kiinni, läimäisi ne uudestaan toiseen suuntaan. Hänen pyöriessä ympäri leiriä, ei naaras huomannut, että oli joutunut uhkaavan lähelle oppilaiden pesän vieressä makoilevaa Lehmustassua. Riitti vain yksi kaapaisu ja läimäys, niin aukiolla kaikui oppilaan suusta kuuluva sihahdus. Mustapentu jäi silmät ammollaan tuijottamaan kollia, joka pudisteli turkistaan puiden neulasia.
"Voisitko olla heittelemättä näitä päälleni?" Lehmustassu äyskäisi ja katsoi pentua myrkynvihreät silmät leimuten. Naaras nyrpisti nenäänsä kuullessaan tuon äänensävyn ja katsoi takaisin haastavasti.
"No anteeksi!" Mustapentu äyskäisi takaisin. Kaksikko tuijotti intensiivisesti toisiaan ja pentu oli valmis väistämään mahdollista hyökkäystä, mikä oppilaalta tulisi. Kolli kuitenkin käänsi päänsä ja istahti kylki naarasta päin, suunnaten katseensa leiriaukiolle. Mustaturkkinen kissa luimisti korviaan ja alkoi miettimään, mitä tekemistä keksisi seuraavaksi itselleen. Hänen päänsä kuitenkin löi tyhjää, joten keltasilmäinen kissa päätti myös istahtaa alas miettimään. Hänen mieleensä tuli uudestaan Varistähti ja sitä myötä myös ajatus, miten saisi asiaa selvitettyä.
"Tiedätkö mihin Varistähti lähti?" Mustapentu kääntyi katsomaan Lehmustassua, joka sivusilmällä vilkaisi vieressään istuvaa pentua.
"En tiedä. Varmaankin Tulikammiolle", oppilas mutisi ja jatkoi leirin tarkkailua. Naaras käänsi kysyvänä päätään.
*Mikä Tulikammio? En ole aikaisemmin kuullutkaan siitä, mutta se vaikuttaa jotenkin tutulta...* Hän mietti kummastuneena.
"Mikä Tulikammio?"
"Sinne juuri päälliköiksi tulleet kissat matkaavat hakemaan yhdeksän henkeään ja päällikkönimensä." Lehmustassu vastasi ja alkoi tekemään lähtöään. Oppilasta ei selvästikkään kiinnostanut Mustapennun seura. Pentu ei kuitenkaan edes huomannut tätä, hän oli niin syvällä omissa ajatuksissaan Tulikammion takia. Naaras ei osannut yhdistää nimeä mihinkään, mutta se kuulosti todella tutulta. Ja mikä oli tämä yhtäkkinen kuumuus, mikä hänelle iski heti kuullessaan sanan Tulikammio?

Vastaus:

22 kp:ta.

- J

©2020 Saniaiskanjoni v1.2 - suntuubi.com