Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

 

Tänne sitte vaan kirjottelemaan... Tarinoilla ei ole mitään maksimipituutta. Toivoisimme kuitenkin, että tarinoita EI kirjoitettaisi parin virkkeen pätkissä ;) Eli vähintäänkin viisi riviä tekstiä.

Tarinoissa voit siis käyttää muiden ropettajien kissoja, tai keksiä itse sivuhahmoja, joita EI tarvitse luoda (luominen alkaa olla kannattavaa jos kissa esiintyy useammassa tarinassa moneen kertaan). Jos käytät muiden kissoja älä satuta tai tapa niitä kysymättä kissan ropettajalta! Niin ja lisäksi tutustu ensin kissaan ettei käy niin, että tarinassasi kissa on hullu tappaja vaikka se olisi oikeasti ystävällinen!

Kirjoitus muodolla ei ole väliä, eli voit kirjoittaa minä-muodossa tai kertojalla. Kun aloitat tarinasi kirjoittamisen, laita nimi kohtaan ensin oman kissasi nimi ja sitten klaanisi nimi... ;3 (Tämä helpottaa huomattavasti meidän yp:iden työtä!)

 

Vuodenaika: Viherlehti. Eli keskikesä. Lämpimät tuulet puhaltavat ja riistan määrä on ylittynyt viime viherlehteen verrattuna.

 

Ajankohtaista:

(Auttaa sinua, ropettajaa pysymään ajantasalla tapahtuvista asioista, myös tarinoissasi.)

Seuraava kokoontuminen 02.03. - 07.03.2020

Seuraava parantajien kokoontuminen 12.03. - 17.03.2020

 Sairauksia ei ole liikkeellä. Klaanien välit pysyvät hyvinä. Monia erakko -ja kotikissoja ollaan nähty enemmän mitä tavallisesti. Klaanitovereiden kanssa on yllättävän paljon erimielisyyksiä.

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Huurrekukka ~ Vuoristoklaani

28.02.2020 13:37
Huurrekukka katseli hiukan vaivaantuneena kahden kissan riitelyä ja soimasi itseään päänsä sisällä.
*Eikö sinulla ole ollenkaan tilannetajua? Et sinä voi tuolla tavalla kysyä missä erakot asuvat, tietenkin he kokevat sen uhkaavana!* Parantaja moitti omaa käytöstään ja kääntyi kohtaamaan tuntemattoman naaraan katseen, kun tuo pyysi anteeksi hänen ja Kuutamon käytöstä.
"Anteeksi, mutta Kuutamo on vain huolissaan pennuista."
"Ja sinusta!" Huurrekukka katsoi anteeksipyytävästi edessään seisovaa mustaturkkista kissaa, joka yllättäen vastasi katseeseen, myöskin anteeksipyytävänä.
"Minunhan tässä pitäisi pyytää anteeksi. On todella epäkohteliasta udella asuinpaikastanne, varsinkin kun ette edes tunne minua", parantaja sanoi ja naurahti hieman vaivaantuneena. Tuntematon naaras nyökkäsi ymmärtäväisenä ja saatuaan tiukan katseen kumppaniltaan, nyökkäsi Kuutamokin.
"Minua ihmetytti se vain, että miten olette selvinneet... No... Huomaamattomissa tähän asti. Kanjonihan on täynnä kissoja, jotka eivät pidä erakoista ollenkaan." Huurrekukka sanoi ja katseli hieman varautuneena kahden kissan reaktioita. Kuutamo piti yhä epäilevää katsetta yllä luimistettujen korviensa kanssa, mutta tuntematon naaras vain vilkaisi kumppaniaan, muuten pitäen rauhallista olemusta yllä.
"No me olemme Kuutamon kanssa aikaisemmin asuneet siellä sun täällä. Olemme joskus yöpyneet vanhoissa mäyrän- tai ketunkoloissa ja joskus pelkillä nurmikkoaukeilla. Mistä nyt milloinkin on suojapaikkaa löytynyt", mustaturkkinen kissa sanoi katsellen edessään istuvaa Huurrekukkaa, joka nyökytteli naaraan sanojen mukana.
"Muuten, mikä sinun nimesi on?" Parantaja kysyi ja hymyili ystävällisesti.
"Pisara." Pisara sanoi ja vastasi Huurrekukan hymyyn. Kuutamo seurasi naaraiden sananvaihtoa hiljaisena Pisaran takana, mutta oli selvästi mukana keskustelussa, uhkaavalla olemuksellaan, minkä vain meripihkasilmäinen naaras näki. Mustaraitainen kissa pohti hetken, että uskaltaisiko jatkaa keskustelua kaksikon asuinpaikasta, vai vaihtaisiko hän sitä johonkin kevyempään aiheeseen, mikä ei pahentaisi Kuutamon mieltä.
"Huomaan, että saatte ihan kohta pentuja. Olettehan valmistautuneet synnytykseen?" Huurrekukka kysyi ja siirsi kysyvää katsettaan Pisarasta Kuutamoon.
"Mutta eihän Pisara vielä voi synnyttää, hänen mahansa vasta kasvoi tuon koko-" Kuutamo aloitti, mutta mustaturkkinen naaras läimäytti kumppaninsa poskea hännällään, hiljentääksen tuon.
"Pisara, saisinko tutkia vatsaasi? Saisin selville ovatko pennut milloin tulossa ja kuinka monta niitä olisi." Huurrekukka kysyi ja otti varovasti askeleen eteenpäin.

Nimi: Pisara - erakko

27.02.2020 14:01
Nyökkäsin varovasti Kuutamolle hänen kertoessaan, että Huurrekukka kuului sellaiseen isoon kissajoukkoon, josta hän oli silloin kertonut. Vilkuilin vuorotellen naarasta ja kumppaniani, ja yritin miettiä, miten he olivat oikein kohdanneet. Mitä ihmettä Kuutamo oli täällä tehnyt? Hänhän oli nimenomaan PYYTÄNYT minua pysymään kaukana tammesta! Senkö takia, että hän saisi hiippailla täällä tutustumassa muihin kissoihin, enkä minä olisi häiritsemässä? Kurkkuuni nousi pala, ja olin juuri avaamassa suutani kysyäkseni Kuutamolta asiaa, kun kuulin Huurrekukan taas puhuvan kollille.
”Saanko kysyä, että missä te oikein asutte?” Odotin Kuutamon vastaavan rauhalliseen tyyliinsä, mutta hänen silmänsä puristuivatkin viiruiksi ja hänen häntänsä alkoi vispata edestakaisin.
”Miksi sinun se pitää tietää?” Kuutamo sihahti ja kuulosti epäileväisemmältä kuin äsken. Kolli astui eteeni suojelevasti ja alkoi murista toiselle naaraalle kovaan ääneen. Törkkäsin kollia hieman kauemmas itsestäni.
”Ei hän minua aio syödä!” naurahdin kireästi, ja yritykseni keventää tunnelmaa valui vain hiekkaan. Kuutamo käänsi katseensa minuun ja naukaisi:
”Miksi häntä kiinnostaa sitten niin kovin, että missä me asumme?”
”Kai sinuakin kiinnostaa, missä hän asuu?”
”Kiinnostaa kyllä, mutten sano sitä ääneen!”
Olisit kyllä sanonut ennemmin tai myöhemmin!” huomasin korottavani ääntäni vähän turhankin paljon, ja vilkaisin Huurrekukkaan. Naaras katsoi meitä vaivaantuneesti, ja minua nolotti hieman. Kerrankin, kun tapasimme jonkun, oli pakko riidellä! Kuutamo avasi suunsa jälleen uuteen tiuskaisuun, mutta tukin hänen suunsa hännälläni ja käännyin Huurrekukan puoleen.
”Anteeksi,” yritin saada ääneni kuulostamaan rauhalliselta, ”mutta Kuutamo on vain huolissaan pennuista.”
”Ja sinusta!” kolli kiirehti lisäämään sylkäistyään häntäni suustaan. Huurrekukka nyökkäsi ymmärtäväisesti ja avasi suunsa sanoakseen jotain.

//Jezkebel/Huurrekukka?

Nimi: Lehmustassu, Kuutamoklaani

26.02.2020 20:52
Uusi aamu tuntui koittavan paljon nopeammin kuin olisin koskaan osannutkaan odottaa. Eiliset taisteluharjoitukset Nummipyörteen kanssa olivat venyneet todella pitkiksi ja jokaiseen lihakseen särki. Hän oli eilen opettanut minulle lyönnin etutassulla, jota naaraan mukaan käytettiin todella paljon taisteluissa. Myös hän oli opettanut minua väistämään ja ennakoimaan. Minun piti silloin yrittää selvittää mihin kohtaan Nummipyörre yrittäisi seuraavaksi hyökätä ja nopeasti väistää. Olin melkein onnistunut parilla kerralla, mutta aina mestarini oli ollut minua nopeampi ja juuri, kun olin kerennyt naaraan alta pois, oli hän jo kerennyt kiepsahtamaan ympäri ja hyökkäämään uudelleen. Olin monet kerrat saanut olla maata vasten painettuna ja maistella multaa ja neulasia vuorotellen. Niiden yhdistelmä ei todellakaan maistunut hyvältä ja vain mullan ajatteleminenkin suussa sai nenän nyrpistymään ja koko kehon sävähtämään.
Nummipyörre oli jo lähtenyt aamupartioon Piikkiraidan ja Sammalpuron kanssa ja näin antanut minulle enemmän aikaa parannella kipeitä lihaksiani, jotka olivat syntyneet kovasta harjoittelusta. Sentään minun onnekseni olin ainoa oppilas tällä hetkellä, joten minun ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa samaa pesää ja sain pyöriä niin paljon kuin vain ikinä halusinkaan.
Tassuttelin aukiolle ja katselin ympärilleni. Huomasin monia kissoja jo aukiolla, mutta huomioni vei Syreenikukka ja Oksakatse leirin nurkamilla. He näyttivät siltä kuin heillä olisi ollut jokin isokin riita käynnissä. Molempien turkit olivat pörhöllä ja he murisivat toisilleen jotain sanoja, joita en tietenkään pitkän matkan takia voinut erottaa. Syreenikukka tuijotti hyytävästi hieman pienikokoisempaa Oksakatsetta, joka naukui hampaitaan näytellen jotain takaisin. Kallistin hieman päätäni enkä voinut uteliaisuudelleni mitään, kun nousin ylös ja huomaamattomasti hiippailin lähemmäs heitä ja asetuin istumaan varjoon kuuntelemaan ja katsomaan miten tilanne tulisi selviämään.
“Sinuna en ärsyttäisi minua, Oksakatse”, Syreenikukka murisi matalalla äänellä samalla, kun mulkoili toista ruskeaoransseilla silmillään.
“Tai mitä? Sinä alat kirkumaan ja juokset karkuun?” Oksakatse urisi virnuillen huvittuneena kuin olisi sanonut jonkin hauskankin jutun.
“Se taitaa kylläkin olla toisinpäin”, Syreenikukka naurahti painostavasti ja kipristeli kynsiään maan multaisella pinnalla,
“Et sinä edes pystyisi tekemään mitään Oksakatse. Muistatkos, sinä olet se pienempi ja heikompi?”
Jokin mustan naaraan sanoissa ja koko asenteessa sai minut nielaisemaan hieman. Hän kuulosti samaan aikaan huvittuneelta ja sellaiselta, joka voittaisi kaikki taistelussa. Jokin sai vain naaraan kuulostamaan todella pelottavalta enkä keksinyt mikä se oli. Ehkä se oli naaraan käyttämä äänensävy tai sitten se tapa, jolla tämä mulkoili toista kissaa.
“Minäkö heikko?” Oksakatse karjaisi ja heittäytyi sokeasti kohti mustaa soturia. Huomasin pienen virneen Syreenikukan kasvoilla, kun tämä todella nopealla liikkeellä väisti kollia.
Syreenikukka kiepsahti ympäri ja loikkasi toisen selkään samalla iskien kyntensä tämän selkään aiheuttaen korkean ulahduksen Oksakatseessa. Musta naaras puri kovaa toista niskasta ja hyppäsi sitten pois, kun huomasi toisen aikovan alkaa pyörimään maassa. Tummanruskea kissa ei tajunnut sitä, että selälleen heittäydyttyään hän antoi täydellisen hyökkäämisvaihtoehdon suojaamattomaan vatsaansa ja se olikin Syreenikukan mielessä, kun hän iski kynsillään pienemmän vatsaa. Oksakatse ulvaisi kierähtäen jaloilleen ja katsoi murhaavasti mustaa soturia hengittäen nopeammin.
“Mikä hätänä veli rakas?” Syreenikukka kysyi ilkkuvasti ja sai koko kroppani jännittymään. Olivatko Syreenikukka ja Oksakatse sisaruksia? Hehän näyttivät siltä kuin olisivat halunneet tappaa toisensa tässä ja heti.
Syreenikukka nousi takajaloilleen ja läimäytti todella kovan näköisellä iskulla veljeään saaden toisen menettämään tasapainonsa ja kaatumaan maahan.
“Olet hullu”, Oksakatse sähisi hampaidensa välistä saaden mustan naaraan tuhahtamaan ja pyörittelemään silmiään,
“Sanoinhan olla ärsyttämättä minua.”
Katsoin silmät pyöreinä, kun Syreenikukka kääntyi ja harppoi tiehensä jättäen Oksakatseen makaamaan avuttomana maahan. Monet aukiolla olleet olivat pysähtyneet katsomaan tilannetta. Ilmeisesti kukaan ei uskaltanut tulla kahden vihaisen kissan väliin vaan antaa heidän rauhoittua ensin. Parantaja Tammiturkki kiisi paikalle kyselemään Oksakatseen kuntoa samalla, kun nousin tassuileni ja lähdin kulkemaan kauemmas hälinästä. Yritin painaa kaiken äsken näkemäni mieleeni.

//Innostuin toden teolla kirjottamaan Lehmustassulla :D Mut vähän draamaa Oksakatseen ja Syreenikukan välillä :0

Nimi: Lehmustassu, Kuutamoklaani

26.02.2020 20:12
Oli vielä todella pimeää, kun nousin sammalpediltä jaloilleni ja kulkeuduin ulos oppilaiden pesästä. Hieman siristellen silmiäni, tutkailin hiljaista leiriä ja sen laimeaa eloa, johon kuului vain parin kissan ilmestyminen leiriaukiolle. Istahdin alas sukimaan turkkiani ja yritin olla välittämättä tappavasta hiljaisuudesta ympärilläni.
“Huomenta!” tummanruskea raidallinen Vasanloikka tervehti mustaturkkista naarasta, joka käänsi tylsistyneet silmänsä vanhempaa kissaa kohden ja hetken toista tuijoteltuaan, naaras nyökkäsi tervehdykseksi. Hymähdin huvittuneena mustan naaraan hiljaisuuteen. Jos joku oli tervehtinyt minua, kun olisin juuri herännyt ja tullut vaisulle aukiolle nauttimaan omasta olostani, en olisi sanonut sanaakaan vaan tehnyt aivan samanlailla kuin nuori soturitar, Syreenikukka.
“Kappas Lehmustassu, sinäkin olet jo näin aikasin jaloillasi.”
Kuulin Nummipyörteen, mestarini äänen toteavan aivan läheltä, joten käänsin katseeni toffeenruskeaan naaraaseen, joka jolkotteli luokseni hymy kasvoillaan.
“Niin olen”, nau’uin vastaukseksi neutraali ilme kasvoillani enkä vastannut soturittaren hymyyn. Ei minua näin aikaiseen oikein huvittanut hymyillä -ja no eipä se minua kiinnostanut oikein koskaan muulloinkaan. En vain ollut sellaista hymyilevää tyyppiä niin kuin useammat.
“Mitä mieltä olisit taisteluharjoituksista?” Nummipyörre tiedusteli katsellen minua kysyvästi. Nyökkäsin hyväksyvästi ja nousin tassuilleni samalla tutkaillen naarasta myrkynvihreillä silmilläni,
“Nyt hetikö?”
“No jos niin tahdot niin toki, ei minulla mitään muutakaan tekemistä ole juuri nyt”, Nummipyörre vastasi huiskauttaen häntäänsä näin viittoen minut mukaansa. Seurasin naaraan vierellä tätä metsään.
“Monikaan ei ole vielä herännyt, joten minun ei tarvitsekaan vielä valita ketkä lähtevät mihinkin partioihin”, varapäällikkö puheli milteinpä itsekseen, koska nyökyttelin vain päätäni kuuntelemisen merkiksi. Jos kissa olisi ollut kuka vain kuin päällikkö tai varapäällikkö, en olisi edes tehnyt pientä pään liikettä. Kuitenkin halusin näyttää olevani kunnioittava ja näyttää hyvältä kahden tärkeimmän kissan silmissä.
Koulutuspaikkaan, jossa Nummipyörre voisi opettaa minulle uusia taisteluliikkeitä ja pitää muutenkin taisteluharjoitukset, oli pienen matkan päässä. Runsaan ja pitkän aluskasvillisuuden seassa tarpominen alkoi ottaa nopeasti lihaksiin ja kipeyttää jalkoja. Hammasta purren yritin pitää pienen tuskan pois kasvoiltani ja otin päämääräkseni seurata Nummipyörrettä, vaikka ja mikä olisi. En sentään halunnut näyttää itse varapäällikön silmissä pienen kävelemisen jälkeen heikolta pennulta, joka ei jaksanut paria askelta enempää. Vaikka minut oltiin nimitetty vasta äskettäin oppilaaksi, halusin silti näyttää parhaani ja sen, että pystyisin olemaan mitä parhain oppilas, mitä Nummipyörteellä oli koskaan ollut. Ehkä olin siinä mielessä liian itsevarma ja ankara itselleni, mutta se oli yksi asia mitä halusin eniten tehdä, olla täydellinen ja parhain oppilas Nummipyörteelle.
“Mitä sinä noin ankarasti ajattelet, kun et ole päästänyt pihaustakaan koko matkan aikana?”
Vilkaisin kissaa vierelläni ja kohautin olkiani,
“En oikein mitään.”
“Ai no selvä..”, Nummipyörre naukui hieman epävarmasti ja hymähti sitten nyökäyttäen eteenpäin,
“Olemme kuitenkin perillä.”
Nyökkäsin naaraalle kääntäen katseeni hänestä edessämme olevaan pieneen alueeseen, joka oli kuin pieni aukio. Isot, lähes valtavat havupuut ympäröivät aluetta ja saivat sen näyttämään aika hämärälle. Ei se minua kuitenkaan haitannut, olin jo tottunut pennusta asti elämään hämärissä paikoissa niin kuin monet muutkin Kuutamoklaanin kissat. Maa oli multaista ja siihen oli sadellut havunneulasia.
“Aloitetaan helpolla”, Nummipyörre puhui vieden meidät harjoituspaikalle. Tunsin monet neulaset tassunpohjissani, mutta yritin työntää inhottavan tunteen takaolalle ja olla vain välittämättä niistä. Asetuin vastakkain naaraan kanssa.
“Joten kokeillaan ensin lyöntiä etutassulla. Se on hyvin yleinen liike, jota käytetään taistelussa ja sillä voi saada vastustajan hetkeksi paikoilleen, jolloin voi jatkaa toisella hyökkäyksellä”, Nummipyörre selitti katsoen nyt suoraan silmiini ja otti taisteluasennon kumartuen hieman ja pörhistäen karvojaan, mikä sai naaraan näyttämään paljon isommalta ja vaarallisemmalta. Nyökkäsin hänen sanoilleen ja toistin saman kuin mestarini, mutta minulla kesti jonkin aikaa etsiä hyvää asentoa tassuilleni, jotta pääsisin liikkumaan siitä hyvin ja väistämään.
“Joten, yrittää väistää, kun läimäisen sinua tassullani. On hyvin tärkeää aina yrittää ensin väistää vastustajaa, iskeä ja toimia nopeilla liikkeillä, jottei vastustaja saa uusia mahdollisuuksia.”
“Selvä”, vastasin nyökäyttäen päätäni ymmärtämisen merkiksi.
Nummipyörre nosti tassuaan ja todella nopealla iskulla oli jo kerennyt iskemään minua sillä suoraan naamaan. Ähkäisten peruutin hieman ja valmistauduin uuteen läimäisyyn. Nummipyörre toimi paljon nopeammin kuin minä ja silloin, kun olin tuskaillut kovaa lyöntiä, oli hän jo kerennyt nostaa tassunsa uudelleen ja kohdistaa uuden iskun kasvoihini.
“Lehmustassu, sinun on keskityttävä kunnolla ja yrittää olla huomioimatta kipua ja sen aiheuttamaa hetkellistä hämmästyneisyyttä. Sinun on aina oltava valmis väistämään tai ottamaan uusi isku vastustajaltasi”, naaras selosti katsoen minua nyt hieman ankarammin. Koko se äskeinen mukava jutusteleva kissa oli kuin kadonnut ja jättänyt taistelussa loistavan kuutamoklaanilaisen jälkeensä. Nyökkäsin naaraalle päätäni hieman ärsyyntyneenä.
Nummipyörre huiskautti häntäänsä ja valmistauduin uudelleen väistämään hänen napakkaa iskua. Tällä kertaa keskityin tarkkailemaan hänen kehon liikkeitä ja, kun hän nosti tassuaan, valmistauduin. Tassun lennähtäessä minua kohti, väistin sen juuri ja juuri ja hymyilin ylpeästi. Kuitenkin ilon aiheeni loppui lyhyessä tuntiessani kovan lyönnin kasvoissani. En olisi saanut iloita jo niin nopeasti.
“Keskitytkö sinä yhtään?” Nummipyörre urahti. Hän pudisteli päätään,
“Aina on keskityttävä taisteluun. Koskaan ei saa menettää huomiotaan taistelusta.”
“Ymmärrän..”, mutisin luimistaen korviani.
“Ymmärrätkö todella? Jos olisin ollut vihollinen, olisin voinut helposti käydä kimppuusi ja tappaa sinut siihen paikkaan. Tämä ei ole leikkiä Lehmustassu, ymmärrätkö sinä? On aina oltava valppaana”, hän läksytti tomeralla äänensävyllä saaden katseeni laskeutumaan maahan. Nyökkäsin alistuneena.
“Otamme uudelleen ja nyt sinun on tosissasi keskityttävä. Onko selvä?”
“Kyllä on.”

//Ensimmäinen tarina Lehmustassulla ja kokeilin ihan näin hauskuuden vuoksi minä -kertojaa.

Nimi: Huurrekukka ~ Vuoristoklaani

26.02.2020 16:58
"Minulla ei ole aavistustakaan mistä klaaneista tai reviireistä sinä puhuit." Kuutamo sanoi katsellen taivaalle. Huurrekukka oli jutustellut nyt useamman hetken erakon kanssa ja oli tyytyväinen siihen, että molemmat pystyivät olemaan rauhallisia toistensa seurassa. Ja kuten parantaja olikin toivonut, tummanhramaa kolli oli osoittautunut mukavaksi kissaksi, eikä tappelua janoavaksi sekopääksi.
"Olen kyllä nähnyt useasti monia kissoja yhdessä, en kyllä ymmärrä miksi. Jotkut heistä näyttävät todella uhkaavilta, mutta sinä vaikutat kiltimmältä ja sosiaalisemmalta, joten aloin tänään tarkkailemaan sinua. Ja nyt kun pääsin kanssasi juttusille, haluaisin tietää lisää touhuistanne." Kuutamo naurahti ja käänsi siniset silmänsä Huurrekukkaan. Naaras nyökytteli ymmärtäväisenä ja oli alkamassa selittämään erakolle klaaneista, kun huomasi tuon nopeasti haistelevan ilmaa ja kääntelevän päätänsä, kuin etsiäkseen jotakin. Parantaja katsoi kollia kummaksuen, kunnes kuuli ähkäisyn vähän matkan päästä. Molemmat kissat käänsivät päänsä äänen suuntaan ja huomasivat mustaturkkisen kissan. Huurrekukka myös näki heti, että mustaturkkinen kissa odotti selvästi pentuja, joten varautuneisuus uutta kissaa kohtaan katosi heti ja tilalle tuli parantajanomainen huoli.
"Öh... Mitäs te täällä teette?" Tuntematon naaras esitti kysymyksen ja puski Kuutamon rintaa tuon astellessa hänen luokseen.
*He siis tuntevat toisensa.* Huurrekukka totesi mielessään.
"Mitä SINÄ teet täällä? Sinunhan pitäisi maata rauhassa pesässä kunnes pennut syntyvät!" Kolli torui vieressään seisovaa naarasta, mutta hänen äänestään paistoi enemmän huoli, kuin viha. Parantaja päästi vaimean kehräyksen katsellessaan kaksikkoa.
"Tulin etsimään sinua, kun sinulla kesti niin kauan!" Mustaturkkinen kissa naukaisi toruvasti ja käänsi sitten katseensa Huurrekukkaa kohti.
"Kuka hän on?" Tuntematon naaras kysyi ja kääntyi katsomaan Kuutamoa hämmentynyt ilme kasvoillaan.
"Hän oli joku Huurre... Mikä nimesi taas olikaan?" Erakko mietiskeli ja kääntyi katsomaan Huurrekukkaa.
"Nimeni on Huurrekukka. Olen Vuoristoklaanin parantaja, mutta te nyt tuskin tiedätte mikä Vuoristoklaani edes on", parantaja naukui hiukan kiusaantuneena, mutta piti ystävällistä olemusta yllä.
"Hän on yksi niistä joukkioissa liikkuvista kissoista keistä puhuin aikaisemmin." Kuutamo kertoi vieressään seisovalle naaraalle, joka nyökytteli päätänsä, mutta ei vaikuttanut lämpenevän niin helposti Kuutamon uudelle tuttavalle.
"Saanko kysyä, että missä te oikein asutte?" Huurrekukka kysyi, yrittäen saada heidän välilleen keskustelua, joka ratkoisi ilmassa leijuvan kireyden. Vastauksena sai parantaja erakkokollin viiruiksi siristyneet silmät, jotka nauliutuivat häneen.
"Miksi sinun se pitää tietää?" Kuutamo kysyi hyvin epäilevään äänensävyyn, ja astui suojelevasti mustaturkkisen naaraan eteen. Meripihkasilmäinen kissa huokaisi syvään. Tältä hän oli halunnut välttyä, mutta oli taas itse ajanut keskustelun tähän pisteeseen.

//Pisara?

Nimi: Tummakajo - Puroklaani

22.02.2020 18:22
"Tummakajo minä... Olen pahoillani..."
Tummakajo kuuli emonsa sanovan pesän ulkopuolelta. Naaras kuulosti todella hysteeriseltä ja itkuiselta samaan aikaan, muttei Tummakajoa kiinnostanut tällä hetkellä. Kolli kuulosti ehkä sydämettömältä ja Kultakuiske oli varmasti yrittänyt suojella pentujaan totuudelta juuri tällaisen reaktion takia, muttei Tummakajo pystynyt ajattelemaan järkevästi juuri nyt. Hän tunsi olonsa petetyksi ja vihaiseksi samaan aikaan. Hänestä tuntui kuin olisi vain voinut ulvoa vihasta. Hän sähähti naaraalle vastaukseksi samalla, kun hautasi nenänsä yhä enemmän tuuheaa häntäänsä vasten.
"Olen pahoillani, että kerroin tästä sinulle ja nyt sinun on kärsittävä asian takia”, Kultakuiske sopersi alistuneen kuuloisena ja kului pieni hetki ennen kuin naaras jatkoi,
"Pyydän ettet kerro tästä Ruskalehdelle tai Täpläliidolle. Se... Se murskaisi heidän sydämensä, kuten se murskasi sinunkin..."
Tummakajo nosti päätään ylemmäs ja yritti niellä vihaansa. Niskavillat olivat nousseet ylös niin kuin myös muutkin karvat. Ne alkoivat sojottaa pesän kattoa kohden ja saivat kollin näyttämään hieman isommalta ja pelottavalta. Kynnet kipristelivät sammalia.
“S-sinä kerrot minulle tästä kaikesta etkä Täpläliidolle ja Ruskalehdelle! Eikö minulla ollut mitään väliä?” hän urisi hampaidensa välistä nyt yhä enemmän hurjistuneena. Tuntui kuin kaikki se äskeinen hämmennys olisi muuttanut muotoaan palavaksi vihaksi, joka kupli hänen rinnassaan ja odotti hetkeään, kun pääsisi vapautumaan.
Tummanharmaa kolli nousi jaloilleen ja ravisti päätään hieman, jotta sai kyyneleensä edes jollain tavalla haihtumaan. Hän ei halunnut näyttää pieneltä, pelokkaalta kissanpennulta. Hän ei halunnut näkevän emonsa huomaavan kaikkea sitä tuskaa mikä oli patoutunut hänen sisälleen. Ehkä emo oli äsken nähnyt sen, muttei enään.
Hänen päästyään ulos sotureiden pesästä, heti ensimmäinen näky oli Kultakuiske, jonka katse oli noussut häneen uudelleen säikähtäneenä. Meripihkaiset silmät valuttivat suolaisia kyyneliä kuningattaren poskille. Tummakajo nielaisi ja kohtasi emonsa katseen.
“Jos et halunnut, että kärsisin, miksi edes kerroit? Tiedätkö edes miltä se tuntuu, kun luulee jonkun muun olevan isänsä ja sitten yhtäkkiä se ei olekaan totta, eikä ole koskaan ollutkaan”, hän puhui sävyttömästi samalla, kun hänen pupillinsa viiruuntuivat.
Tummakajo huiskautti häntäänsä ja huokaisi syvään,
“En halua juuri nyt puhua kanssasi ja toivon, että kunnioitat päätöstäni. Tarvitsen aikaa tämän kanssa.”
Tummanharmaa kissa käänsi katseensa pois emostaan ja ohitti tämän tyynen näköisesti. Hän halusi näyttää vahvalta, vaikka rinnassa tuntui pistelevän ja polttelevan ikävästi. Kolli ei halunnut olla enään leirissä vaan päätti astella metsään ja jättää kaiken edes hetkeksi taakseen.

Vastaus:

16 kokemuskokkaretta! Hurjaa nähdä Tummakajosta tuommoinenkin puoli.

- Jezkebel

Nimi: Kylmätassu - Puroklaani

21.02.2020 20:02
~TÖMPS. Yritin tasata hengitystäni ja setviä pakokauhuisia ajatuksiani. Seisoin taas siinä samassa paikassa kuin muutama auringonnousu sitten; keskellä ei mitään. Tällä kertaa siinä oli kuitenkin jotain kammottavampaa - jotain tyhjempää ja... pimeämpää? Kyllähän minä yleensäkin näin vain pelkkää mustaa, mutta tämä oli TODELLISTA pimeyttä. Jos olisin kysynyt Yöturkilta, miltä pimeys tuntuu, hän olisi nauranut ja sanonut, että ei sitä voi tuntea. Totta puhuen olisin sanonut niin itsekin, vähän aikaa sitten. Nyt olin aivan eri mieltä. Tunsin aivan selkeästi, kuinka pimeyden musta huppu peitti minut ja mustuus yritti imaista minut sisälleen. Haistoin pimeyden tuoksunkin - pehmeän, pelottavan, kuin ivallisen. Kaikkein pahinta olivat kuitenkin äänet. Kuulin joka puolelta ympäriltä selittämätöntä huminaa, joka sekoittui viheltävään, karmivaan ääneen, joka oli kuin ikuisuuteen jatkuva kauhun kiljaisu.
”Kylmätassu. Vai pitäisikö sanoa Kylmäpentu?” ääni yllätti minut täysin ja sai pakokauhun nousemaan mieleeni uudelleen.
”Apua!” huusin väkisinkin. Tuo oli sama ääni, jonka olin kuullut silloinkin, tässä samassa paikassa. Nyt se vain oli muuttunut pelottavammaksi, niin kuin kaikki täällä.
”Voi, älä nyt minua pelästy”, ääni murahti ivalliseen sävyyn. ”Minähän vain tervehdin.”
”Minä haluan pois täältä!” ääneni kuulosti pieneltä, kuin pennun vinkaisulta. Ei itsevarmalta, millaisena olin sen tottunut kuulemaan.
”En minä sinulle mitään pahaa tee”, ääni kehräsi hiljaa. Kuulin selvästi, että se tarkoitti aivan muuta.
”MINÄ TAHDON POIS!” kiljaisin itku kurkussa. Mitä tuo kissa oikein yritti saavuttaa pelottelemalla minua?
”Minulla on sinulle taas viesti”, ääni kuiskasi välittämättä huudostani. ”Ja se on tärkeä.” Höristin korviani. Miksi tuo kissa puhui koko ajan jostakin viesteistä?
”Minä otan viestejä vastaan vain TÄHTIKLAANILTA!” naukaisin sen enempiä miettimättä. Minähän en kuuntelisi noin pelottavan ja pahantuntuisen kissan juttuja. En sitten yhtään. Ajatukseni saivat minut rohkeammaksi, ja kohotin hieman leukaani.
”Hah, haluat kyllä kuulla sen vielä”, ääni kuulosti varmalta, niin kuin tuntisi minut paremmin kuin minä itse. Pudistin päätäni.
”En ikinä!”
”No shitten shaat khyllä häiphyä...” kuulosti siltä, kuin kissa olisi halunnut sähistä kunnolla, mutta puristi hampaitaan yhteen estääkseen sen.
”Palaa kotiin pikku pentu...” ääni sulautui taustalta kaikuvaan huminaan ja vinkunaan. Kuulin jonkun toistavan sitä hiljaa, mutta se saattoi olla vain harhaakin. Ajatukseni katkesi tuntiessani uppoavani johonkin syvään...~

...

Heräsin sammalvuoteeltani parantajan pesästä. Aurinko paistoi oviaukosta suoraan turkkiini ja sai minut ähkäisemään kuumasta. Nousin nopeasti istumaan ja haistelin ympäristöäni. Yöturkki ei pesässä ollut, eikä kukaan muukaan. Se oli oikeastaan ihan hyvä, sillä mestarini oli vieläkin käärmeissään siitä, että olin mennyt näpelöimään Leskenlehden yrttejä. Puhumattakaan emostani. En ollut uskaltanut mennä alle viiden hännänmitan päähän Leskenlehdestä, niin vihainen tuo oli tempauksestani. Ehkä ihan aiheesta, totta puhuen minuakin hävetti hieman. Minun pitäisi parantaa klaanitovereitani - ei kiusata heitä. Lysähdin takaisin sammalilleni ajatukset poukkoillen ympäriinsä päässäni. Entä jos Yöturkki viivyttäisi parantajanimityksiäni? Olisinko muutenkin huono parantaja? Entä jos...
”Kylmätassu!” Liljatassun ääni keskeytti ajatukseni. ”Arvaas mitä!”
”No mitä?” kysyin ja yritin saada ääneeni kiinnostuneen sävyn, vaikkei minua Liljatassun suoltama heprea soturien jutuista oikein olisi kiinnostanutkaan.
”Hunajavirta sanoi, että minulla on pian loppuarvioinnit!” Liljatassu kuulosti suunnattoman innostuneelta. Minäkin aloin kiinnostua. Liljatassuhan pääsisi SOTURIKSI!
”Oh... vautsi.”
”Ei sinua oikeasti kiinnosta”, Liljatassu tiuskaisi loukkaantuneena. ”Sinä vain järjestelet tomuisia yrttejä ja löpiset niiden Tähtiklaanin vanhusten kanssa.”
”Kiinnostaa kyllä!” puolustelin. ”Ihan todella!”
”Oikeastiko?” Liljatassu kuulosti aidosti hämmentyneeltä, mikä ärsytti minua.
”Oikeasti!” Eikö pentuetoverini luottanut minuun ollenkaan?
”No... Arvioin kai sitten reaktiosi väärin.” Liljatassu kuulosti oudon viralliselta. Seisoimme hetken aivan hiljaa paikallamme, ja tunsin Liljatassun katseen porautuvan turkkini läpi. Seuraavassa hetkessä hän kuitenkin kääntyi ja käveli pois sanaakaan sanomatta. Huokaisin hiljaa. Miksei mistään ottanut ikinä selvää? Nytkään en tiennyt, oliko sisareni minulle vihainen, vaiko vain vähän ärtynyt. Nousin istuma-asennostani seisomaan ja nuolaisin pari kertaa rintaani. MIKSI ihmeessä kaikki oli aina niin sekavaa? Minun teki mieli ulvoa turhautuneisuudesta. Tässäkin päivässä oli tähän mennessä ollut hyvää vain se, että Liljatassun tapaaminen oli häätänyt synkän unen tunnelman mielestäni - hetkeksi.

// Voiko tuo paikka josta Kylmätassu näkee unia olla "oikeasti" olemassa, vähän niin kuin Pimeyden metsä ja Tähtiklaani? Että siellä asuisi vaikka joku kissa joka ei päässyt Tähtiklaaniin ja jota ei huolittu Pimeyden metsäänkään? Se ei muihin kissoihin/klaaneihin vaikuttaisi. Ehdotus vain, se voi olla vaan Kylmätassun painajainenkin :3

Vastaus:

32 kokemuspistettä! Ja olen itsekin miettinyt tuota paikkaa, Sielutassu kun nyt on hiukan spesiaalimpi tapaus. Joten antaa mennä vain, mitä ikinä sen paikan kanssa haluatkaan tehdä.

- Jezkebel

Nimi: Kultakuiske ~ Puroklaani

21.02.2020 17:42
"Tummakajo-" Kultakuiske aloitti sydäntä riipaisevalla äänensävyllä, yrittäessään anoa tuota kuuntelemaan häntä.
*Ei ei ei ei, miksi menin kertomaan tästä?* Kuningatar panikoi ja yritti saada niin katse, kuin kosketuskontaktia Tummakajoon, joka taitavasti vältteli jokaista naaraan yrityksiä. Harmaanruskean kissan hengittäminen oli muuttunut tiheäksi ja hänen niskakarvansa olivat pystyssä. Meripihkasilmä oli ajautunut selvään paniikinomaiseen tilaan, joka oli muuttumassa hysteerimmäksi. Kyyneleet vuosivat ja Kultakuiske päästi aina pieniä vaikerruksia jokaisen pistävän sanan kohdalla, mitä Tummakajo sanoi. Ei kuningatar halunnut uskoa sitä, että olisi pettänyt pentunsa tämän suuren salaisuuden takia, eikä hän sitä uskonutkaan. Hänhän oli suojellut heitä sillä! Ties mitä olisi tapahtunut jos koko klaani tietäisi Kultakuiskeen pentujen oikean isän henkilöllisyyden ja klaanittoman taustan. Soturin kääntyessä ja astellessa kohti sotureiden pesää, lähti kuningatar poikansa perään.
"Tummakajo pyydän! Kuuntele minua!" Naaras rääkyi, mitä hysteerisen itkunsa seasta pystyi. Jos leiriaukiolla olisi ollut kissoja, kaikki olisivat varmasti katsoneet hyvin kummissaan Kultakuiskeen käytöstä. Tummakajon kadotessa pesän uumeniin, oli harmaanruskea kissa valmis seuraamaan häntä sinne asti, vaikka pesä olisikin ollut täynnä muita kissoja, mitä siellä nyt ei onneksi ollut. Kunigatar kuitenkin pysähtyi pesän suuaukolle. Ehkä hän halusi jäädä yksin ulvomaan tilannetta siihen, hakien sääliä pojaltaan tai muilta lähellä olevilta kissoilta. Ehkä hän ei enää keksinyt sanoja, joilla voisi puolustella itseään ja päätöksiään. Tai ehkä Kultakuiske viimein älysi, että oli oikeasti satuttanut poikaansa tuomalla totuuden esille, ja nyt tuo halusi olla mahdollisimman kaukana emostaan, mieluiten yksin. Kuningatar seisoi sotureiden pesän suuaukon edessä, kuitenkaan näkemättä Tummakajoa, yrittäen miettiä mitä voisi sanoa, jotta tilanne saataisiin selvitettyä. Mitään ei kuitenkaan naaraan mieleen tullut, mutta ehkä se oli ymmärrettävää, sen verran paniikinomaisessa tilassa hän kun oli.
"Tummakajo minä... Olen pahoillani...", Kultakuiske itki ja sävähti, kuullessaan pesästä tulevan uhkaavan sähähdyksen. Kuningatar kuitenkin pysyi paikoillaan, vilkaisi varovasti ympärilleen tarkistaakseen, etteivät Ruskalehti tai Täpläliito olisi yhtäkkiä ilmestyneet kuuloetäisyydelle. Naaraas käänsi päänsä takaisin pesän suuntaan, todetessaan ettei leiriaukiolla ollut ketään.
"Olen pahoillani, että kerroin tästä sinulle ja nyt sinun on kärsittävä asian takia." Kultakuiske sopersi, mutta ei odottanut kuulevansa vastausta Tummakajolta.
"Pyydän ettet kerro tästä Ruskalehdelle tai Täpläliidolle. Se... Se murskaisi heidän sydämensä, kuten se murskasi sinunkin...", kuningatar lisäsi hiljaa, roikottaen päätään ja antaen kyynelien virrata hänen nenäänsä pitkin maahan.

//Anteeksi lyhyys, ei jotenkin tullut enää mitää muuta lisättävää mieleen. D:

Nimi: Pisara - erakko

21.02.2020 13:56
”Hei Pisara, tarvitsetko jotain? Vaikka tuoresaalista?” Kuutamon ääni keskeytti jälleen kerran päiväuneni.
”Juurihan sinä kannoit minulle puolet koko metsän riistasta!” naukaisin huvittuneena. Siitä lähtien kun kolli oli saanut tietää pennuista, hän oli ollut kerta kaikkiaan - lievästi sanottuna - ylisuojeleva ja ylihuolehtiva. Nousin hitaasti istumaan karhunvatukkapensaan viereen ja nuolaisin pari kertaa tassuani. Suljin silmäni ja mietin kuumeisesti, miten pääsisin Kuutamosta hetkeksi eroon. Hänen huolehtimisensa oli kyllä tavallaan ihanaa, mutta pitemmän päälle se alkoi käydä rasittavaksi. Avasin jälleen silmäni ja suuntasin katseeni kollia päin.
”Kuutamo, jospa lähtisit hetkeksi vaikka... kävelylle”, ehdotin varovasti. Kollin naamalle levisi hämmästynyt ilme ja hän henkäisi syvään.
”Entä jos pennut jo syntyvätkin? Entä jos jokin menee vikaan? Entä jos tänne hyökkää mäyrä tai kettu?” Kuutamo kuulosti kauhistuneelta. Hänen ylisuojelevaisuutensa oli pahempaa kuin olin kuvitellut.
”Kyllä minä nyt hetken yksinkin pärjään!” naukaisin tyynnyttelevään sävyyn. ”Ja eipä sinusta apua olisikaan, jos pennut syntyisivätkin.”
”Jaa...” Kuutamo vaikutti vakuuttuneelta perusteluistani. Hän seisoi hetken paikallaan naamallaan mietteliäs ilme, mutta lähti sitten sanaakaan sanomatta metsään. Heti kun hänen häntänsä oli kadonnut runkojen väliin, huokaisin vapautuneesti. Laskeuduin matalaksi ja möngin takaisin karhunvatukkapensaan alle. Tuuli suhisi hiljaa puiden latvoissa ja linnut sirkuttivat, mutta muuten oli täysin hiljaista. Laskin pääni pehmeään maahan ja vaivuin heti uneen.

...

Kop kop, kop kop!
”Mitääh?” nostin päätäni ja kuulostelin ympäristöäni. Ääni vaimeni hetkeksi ja kuului taas pian.
Kop kop! Työnsin pääni pois pensaasta ja katselin ympärilleni. Aukion laidassa pieni tikka hakkasi nokallaan korkeaa mäntyä. Huokaisin hiljaa. Joko ylihuolehtiva kolli, ärsyttävä tikka tai mikä vain, en ikinä saanut nukuttua... Hetkinen? Aurinko oli liikkunut jo hyvän matkaa taivaankantta pitkin ja saavuttaisi pian lakipisteensä. Missä ihmeessä Kuutamo oikein kuhni?
”Typerä kolli!” naukaisin ääneen, mutten saanut peitettyä pientä, huolestunutta sointia äänessäni. Kuutamon olisi pitänyt palata jo aikaa sitten. Oliko hänelle sattunut jotain? Tuo ajatus sai minut viimeinkin ponkaisemaan ylös ja suuntaamaan kohti aukion reunaa. Minun olisi löydettävä Kuutamo!
Löysin kollin hajujäljen melko helposti ja nopeasti. Kuutamo oli mutkitellut puiden välissä ympäriinsä, ja yrittänyt selvästikin etsiä riistaa. Kuljin nenä niin kiinni tuon hajussa, etten huomannut maiseman muuttumista ennen kuin suuri niitty avautui edessäni. Nostin päätäni ja erotin suuren tammen sen toisella puolella. Kuutamohan oli itse nimenomaan kieltänyt minua menemästä tänne! Siristin silmiäni vielä vähän, ja erotin tummanharmaan liikahduksen tammen luona. Olin jo juoksemassa niin kovaa, kuin pennuilta pääsin kumppanini luo kysymään, mitä hän oikein teki täällä, kun tuuli toi nenääni vieraan kissan tuoksua. Oliko joku yllättänyt Kuutamon ja hyökännyt hänen kimppuunsa? Jos ei, niin MITÄ oli tapahtunut?
Kävelin nopeasti niityn halki ja jäin seisomaan tammen varjoon. Kuutamo seisoi lähelläni puhuen jonkun harmaan, mustaraitaisen naaraan kanssa. Mitä he oikein tekivät täällä kahdestaan? Tarkkailin hetken molempien kissojen liikkeitä ja tulin siihen tulokseen, etteivät he tunteneet toisiaan ennestään. Molempien suhtautuminen toiseen oli varovainen, mutta melko ystävällinen. Päätin selvittää asian kerralla ja astuin esiin puun varjosta. Molemmat kissat kääntyivät katsomaan minua kuullessaan ähkäisyni pennun potkaistessa vatsaani.
”Öh... Mitäs te täällä teette?” esitin suoran kysymyksen ja kävelin lähemmäs.

// Jes sain vihdoin kirjoitettua jotain! Jezkebel jatkatko Huurrekukalla?

Vastaus:

24 kp:ta! Ihana tuo huolehtivainen Kuutamo. :3

- Jezkebel

Nimi: Huurrekukka ~ Vuoristoklaani

20.02.2020 16:32
Tämä aamu oli ollut kylmempi, kuin sen edeltäjät ja Huurrekukka ravisti päätänsä, jotta ilman viileys ei pureutuisi liian syvälle. Tämä oli todella outoa, koska viherlehti ei voinut olla yhtään aurinkoisempi, mitä se oli viimeisen puolen kuun ollut. Siksi parantaja astelikin ulos pesästään, ja käveli suoraan leirin sisäänkäynnille, kurkistaen aamuiseen vuoristomaisemaan. Aluksi hän ei nähnyt mitään normaalista poikkeavaa ja astelikin vuoristopolulle, että pääsisi katsomaan vuorien huipulle. Huurrekukka istahti vuoristopolun laitaan ja jäi tähystämään lumihuippuja.
*Näenkö minä vain huonosti, vai onko lunta normaalia alempana mitä yleensä?* Parantaja pohti hetken itsekseen, kunnes kuuli läheltä askelia. Hän laski katseensa ja kohtasi sen Aaltotähden kanssa.
"Huomenta", naaras tervehti päällikköään, joka nyökkäsi vastaukseksi ja istahti Huurrekukan viereen.
"Huomasit siis saman kuin minä?" Kolli kysyi hiljaiseen sävyyn katsoessaan myös vuorien huippuja kohti. Parantaja piti katseensa mustan kissan kasvoissa ja hymähti myöntävästi, kääntäen taas katseensa pilviin.
"En voi uskoa tätä, viherlehti on ollut todella lämmin vasta hetken. Ei kai se ole jo nyt muuttumassa viileämmäksi?" Huurrekukka kysyi kipakalla äänellä, mitä harvoin hänen suustaan kuuli. Aaltotähti kääntyi hiukan huvittuneena katsomaan Vuoristoklaanin parantajaa.
"Yrttivarastoni eivät todellakaan ole valmiina viileitä säitä varten", naaras mumisi lähinnä itsekseen ja nousi seisomaan.
"Otathan Taivastassun avuksesi?" Päällikkö kysyi, johon Huurrekukka ehti vastaamaan vain napakalla nyökkäyksellä, ennen kuin nelisti takaisin pesäänsä. Hän teki pikaiset laskelmat puuttuvista rohdoksista ja huokaisi tajutessaan niiden määrän. Tässä tulisi menemään koko päivä. Parantaja huusi unisen Taivastassun luokseen ja alkoi luettelemaan yrttejä, mitkä uskoi parantajaoppilaan pystyvän löytämään ja keräämään yksin. Valkoturkkinen naaras huokaisi yrttien määrästä, mutta tassutteli kuitenkin mukisematta ulos leiristä. Huurrekukka painoin tarkasti mieleensä kaikki kasvit joita hänen pitäisi kerätä, ja lähti itsekin matkaan, heilauttaen kuitenkin häntäänsä ennen poistumistaan leiriaukiolla istuvalle Aaltotähdelle. Heti ulos päästyään nopeutti Vuoristoklaanin parantaja vauhtiaan. Hän halusi pitää kiirettä, koska jos yrttienkeruu venyisi kuunnousuun asti, olisi silloin jo huomattavasti kylmempää, ja monet kasvit olisivat jo nuukahtaneet.

Huurrekukka suunnisti kohti Vuoristoklaanin reviirin läpi menevän joen rantaa eli Neljänvirrantammea, mistä hän löytäisi pyökin lehtiä ja rosmariinia. Tammelle päästyään hän jäi kuitenkin ihailemaan joen kauneutta. Parantaja katseli hetken kirkasta vettä, joka rauhallisesti liplatti eteenpäin, luoden pieniä, kauniita aaltoja, kunnes muisti syyn, miksi oli tammelle asti tullut. Hän käännähti ympäri etsiäkseen yrttejä, mutta hänen edessään ei ollutkaan tuttu maisema, vaan solakka tummanharmaa kolli. Huurrekukan karvat nousivat pystyyn säikähdyksestä ja hänen sydämensä tuntui hyppäävän kurkkuun asti. Kissa oli aivan tuntematon hänelle, ja Vuoristoklaanin alueelta kun oltiin poistuttu, ei parantaja pystynyt ajattelemaan kollia muuna kuin vihollisena, joka yritti käydä hänen päällensä. Tummanharmaa kissa porasi katseensa suoraan naaraan sisimpään ja Huurrekukasta aika tuntui pysähtyvän. Vaaleanharmaa kissa tuijotti päättäväisenä takaisin ja nielaisi järkytyksen, valmistautuen väistämään mahdollista hyökkäystä. Kumpikaan kissoista ei liikkunut, eikä mikään heidän ympärilläänkään tuntunut liikkuvan, ainakaan parantajan mielestä. Hän näki edessään vain loimuavat taivaan siniset silmät. Monen ikuisuudelta tuntuneen silmänräpäyksen jälkeen naaras kuitenkin rentoutti lihaksensa, kun huomasi, ettei tummanharmaa kolli aikonutkaan hyökätä. Huurrekukan meripihkainen katse muuttui ystävällisemmäksi ja hän oli aivan ymmällään huomatessaan, että tummanharmaa kissa tuntui myös rauhoittuvan.
"Tiesinhän minä. Et sinä tahdo tapella", parantaja sanoi tyynellä äänellä, lempeästi katsoen kollin sinisiin silmiin. Naaras oli helpottunut, kun tappelulta oltiin vältytty ja oli nyt vain utelias selvittämään tuntemattoman kissan henkilöllisyyttä. Hän kuitenkin jäykistyi huomatessaan kollin jännittävän lihaksiaan. Oliko Huurrekukka riemuinnut liian aikaisin?
"En minä taisteluita pelkää. Kerro heti kuka olet ja mitä teet täällä!" Tummanharmaa kolli tivasi kynnet maahan upotettuina. Parantaja nielaisi, muttei antanut pelkotuoksulle valtaa. Hän hoitaisi tilanteen rauhallisesti ja ystävällisesti, kuten tällaiset tilanteet kuuluikin hoitaa.
"Olen Huurrekukka, Vuoristoklaanin parantaja. Olin tullut tänne vain keräämään yrttejä. Neljänvirrantammi ei ole minkään klaanin reviiriä, joten en ole tunkeillut kenenkään alueelle." Huurrekukka sanoi rauhallisella äänellä. Kolli oli selvästi kummissaan naaraan selityksestä, eikä vastannut tuolle mitään. Parantaja väräytti korvaansa hermostuneena, mutta myös kiusaantuneena. Miksi tummanharmaa kissa ei suostunut yhteistyöhön?
"Kuka sinä olet?" Vaaleanharmaa kissa kysyi varovasti. Hän ei halunnut edes yrittää ärsyttää toista, muuten tilanne saattaisi kärjistyä tappeluun.
"Minä olen Kuutamo", kolli vastasi ja käänsi päänsä nopeasti katsoakseen muualle, tuoden sen sitten takaisin edessään seisovaan Huurrekukkaan, joka tapitti tuota silmät ammollaan. Sanoiko hän juuri nimensä olevan pelkkä 'Kuutamo'?
*Hänhän on siinätapauksessa erakko tai...* Parantaja ajatteli ja nielaisi kun väistämättä hänen mieleensä tuli Luuklaani ja sen sekoilevat kissat. Naaras kuitenkin halusi uskoa, että Kuutamo olisi mukava ja hyväntahtoinen kissa, eikä kuuluisi tuohon murhaajajoukkioon.
"Mitä sinä täällä teet?" Huurrekukka kysyi kollilta hiukan outo ilme kasvoillaan, yrittäessään puntaroida, että jäisikö tummanharmaan kissan seuraan vai lähtisikö vain juoksemaan niin lujaa leiriä kohti mitä pystyi.
"Minua alkoi kiinnostamaan kuka sinä olet ja mitä sinä täällä teit." Kuutamo sanoi eikä tuntunut arastelevan enää niin paljoa parantajan seurassa. Tummanharmaa kissa oli rentouttanut lihaksensa ja tasoittanut karvansa. Huurrekukka sen sijaan pysyi vielä varautuneena.
"Siis oletko sinä kauankin tarkkaillut minua?" Naaras jatkoi kyselyvirtaansa ja istahti alas. Hän ei olisi päästämässä kollia vielä menemään, nyt kun mielenkiintoinen keskustelu oltiin saatu vasta käyntiin.

//Haluaisiko Sinna vaikka jatkaa ja tuoda Pisarankin paikalle? ;)

Vastaus:

39 kp:ta.

- J

Nimi: Kostokynsi ~ Luopio

19.02.2020 20:36
*Onpas viileä aamu, vaikka viherlehden aika on juuri parhaimmillaan...* Kostokynsi mietti itsekseen, istuen viimeöisen nukkumapaikkansa edessä. Kolli oli antanut mielellensä hetken taukoa kaikesta siitä pahasta olosta ja ylimiettimisestä klaanierotuksen takia ja oli vain onnellinen, pystyessään viimeinkin ajattelemaan muitakin asioita. Hän antoi viileän tuulen pörröttää turkkiaan ja hiljentyi entisestään kuuntelemaan luonnon rauhoittavia ääniä. Tuulen huminaa, lehtien ja pusikoiden kahinaa sekä kaukaa kuuluvaa linnun sirkutusta. Kostokynsi nousee varovasti seisomaan, etteivät Luuklaanilta tulleet haavat vain aukenisi ja käveli vähän matkan päässä olevalle kivelle. Istahtaessaan huomasi kolli, että kivi oli auringon lämmittämä, kuten hän oli toivonutkin. Mustavalkea kissa huokaa syvään ja katselee kauemmas alla olevaan harvaan metsikköön, Vuoristoklaanin alueelle.
*Tästä hetkestä puuttuisi vain kylkeäni lämmittävä täydennys, jota olen koko elämäni halunnut.*

Kostokynsi nousi jaloilleen ja pyöristi varovasti selkäänsä suureen venytykseen. Hän oli maannut kivellä melkein aurinkohuippuun saakka, haaveillen kaikesta mahdollisesta, mistä oli ikinä haaveillut. Nälkä alkoi kuitenkin kasvamaan ja entisen parantajan piti lähteä etsimään itselleen jotakin syötävää.

//Anteeksi kauheasti tämä minun tarinataukoni! Olin vanhalle koneelleni kirjoittanut melkein kaikille kissoilleni jonkinsorttista tarinaa, mutta kone päättikin irtisanoutua ja meni rikki. :D Onneksi minulla on nyt uusi laite käytössäni, joten pääsen taas kirjoittelemaan normaaliin tahtiin. Yritän muistini perusteella puserrella keskeneräiset ja vanhan koneeni uumeniin jääneet tarinat tässä viikon sisällä ilmoille ja pistän Pisaran ja Kuutamon pennun hakemuksen tulemaan huomenna! Anteeksi varsinkin Tikrulle Kultakuiskeen tarinan viivästymisestä!

Kostokynnelle saa myös tuoda seuraa, jos haluaa!

Vastaus:

9 kp:ta.

- J

Nimi: Tummakajo - Puroklaani

15.02.2020 22:17
"Sinä olet parhain isä pennuillesi mitä olen ikinä nähnyt. Kukaan muu tässä klaanissa ei ole osoittanut yhtä hyvin huolenpitoa ja sitä isällistä rakkautta omia pentujaan kohtaan kuin sinä ja Täpläliito, vaikka hän joskus ajatteleekin itseään liikaa", Kultakuiske naukui katsellen tummanharmaata Tummakajoa, joka vastasi emonsa lempeään katseeseen vieläkin hieman hermostuneena äskeisestä purkautumisestaan. Vaikka emo näyttikin todella lempeältä, silti naaraan silmät olivat hukkuneet suruun, mikä tuntui iskevän kollisoturiin kuin sähköisku. Miksi emo oli niin surullinen? Oliko hän aiheuttanut sen vai oliko joku muu saanut toiminnoillaan emon noin käsittämättömän surumieliseksi?
"Olen pahoillani ettei teillä ollut isähahmoa antamassa esimerkkiä siitä...", naaras mutisi laskien päätään alemmas rikkoen samalla kaksikon katsekontaktin. Harmaa kolli kurtisti tälle kulmiaan ihmeissään. Emo näytti miettivän jotain vaipuen uudelleen siihen samaan surulliseen kuplaansa.
“Mutta olihan Kanijalka-”, hän yritti, mutta tuli heti vaiennetuksi emonsa totisella katseella, joka muuttui hieman katuvaksikin,
“Kanijalka ei ole isänne.”
*Miten niin Kanijalka ei ole isämme? Onhan hän. Onhan?* Tummakajo pyöritti päässään samalla, kun tuijotti emoansa nyt antaen kaiken sen hämmennyksen näkyä ulospäin. Hän ei ymmärtänyt yhtään mitä Kultakuiske puhui. Ainahan Kanijalka oli ollut siellä pienine kanustavine lauseineen.
"Minä... Minä vain kerroin Puroklaanille, että olette Kanijalan ja minun nuoruuden ihastuksen ja muutaman illan yhdessäolon suunnittelematon tuotos. Kiitos Tähtiklaanille siitä, että Kanijalka suostui näyttelemään mukana-", Kultakuiske alkoi taas puhumaan saaden kollisoturin katseen kiinnittymään taas tähän. Naaraan ääni värisi ja hän näytti siltä, että olisi seuraavaksi itkemässä, mikä sai kollin kurkkuun nousemaan palan.
"En tiedä missä oikea isänne on. En ole tiennyt pitkään aikaan", harmaan naaraan ääni petti ja sen korvasi hiljainen nyyhkytys samalla, kun tämä painautui poikansa kylkeä vasten.
“K-kanijalka ei ole isämme?” Tummakajo toisti hiljaa siirtäen katseensa sokeasti eteenpäin. Hänen päässään tuntui heittävän. Tuntui kuin Kultakuiske olisi pettänyt hänet ja valehdellut tälle koko elämän.
Hän nousi tassuilleen ja hitaasti käänsi katseensa takaisin emoonsa, joka oli kääntänyt meripihkaiset silmänsä häntä kohden ihmeissään. Tällä kertaa naaras oli se kumman silmät olivat ymmärtömyyttä täynnä.
“Sinä olet valehdellut meille tämän koko ajan”, hän naukui tyynen rauhallisesti samalla, kun oli iskenyt pistävät silmänsä emonsa omien kanssa vastakkain. Kaikki pienimmätkin muistot yrittivät uida pintaan, missä Kanijalka oli ollut Kultakuiskeen kanssa ja hymyillen kertonut kolmelle pennulle kuinka suuria sotureita heistä tulisi ja kuinka ylpeä tämä vaaleanharmaa valko laikkuinen kolli oli heistä. Kaikki ne kerrat, kun tämä oli istunut Kultakuiskeen kanssa vierekkäin hymysuin ja ollut kuin kumppanit keskenään, sukineet toisiaan ja vaihtaneet kieliä keskenään. Kaikki se oli ollut pelkkää esitystä, kaikki oli ollut.
Tummakajo räpäytti silmiään ja kiinnitti katseensa sitten taas Kultakuiskeeseen, jonka silmät kimmelsivät kyynelistä.
“Olet valehdellut meille koko elämämme”, hän jatkoi sivuuttaen omatunnon pistoksen, joka iski häneen, kun hän huomasi kuinka hänen sanansa vaikuttivat naaraaseen.
“K-koska olet valehdellut.. Mistä edes tiedän mikä kaikki on ollut totta ja mikä ei? Entä jos sinäkään et ole meidän emo?”
Hänen rintaansa tuntui puristavan. Näkö tuntui heittävän mikä sai kollin painamaan kyntensä maahan. Hän ei edes tiennyt oliko hän vihainen vai surullinen. Ehkä hän oli molempia sekaisin. Vihainen, koska hänelle oltiin valehdeltu koko elämä ja surullinen, koska oli aina luullut Kanijalan olevan isänsä. Oliko se oikea isä jättänyt heidät, koska ei ollut tyytyväinen jälkeläisiinsä? Oliko se syy?
“Tummakajo-”
Hän käänsi viiruntuneet silmänsä emoa kohden ja nopealla hännän heilautuksella keskeytti toisen puheen.
“Minä en edes halua kuulla”, hän urahti hampaidensa välistä, kääntyi ja lähti ripeillä askelilla kohti sotureiden pesää, jossa ei nopealla vilkaisulla ollut ketään.
Hän suuntasi omalle sammalpedilleen ja asettui makaamaan sen päälle. Hän kiersi häntänsä naamansa eteen ja antoi vihdoin katkeran kyyneleen valua poskelleen.

//Kultakuiske?

Vastaus:

Ja näin totuus kajahti ilmoille. Kuvailit Tummakajon mielipidettä ja ajatuksia asiaa kohden hyvin. Saat 24 kp:ta.

- Jezkebel

Nimi: Pisara - erakko

15.02.2020 17:24
// Jatkan itse :)

”Mene pois! Olet MELKEIN Puroklaanin alueella!” toinen kissoista kivahti.
”Niinpä!” toinen jatkoi. ”Me ajamme sinut muuten pois!”
”Minkä puron?” ihmettelin pää kallellaan.
”Me asutaan siellä!” Kermanvaalea naaras puhahti. ”Voisitko häipyä?”
”Öö... Selvä”, vastasin. ”Miksette te ole sitten itse siellä purossanne, kun siellä saatte asua?” Minua todella ihmetytti, miksi nuo kissat sanoivat asuvansa purossa. Itse asuin mieluiten metsässä. Kissojen ilmeet kuitenkin muuttuivat nopeasti vihaisiksi, joten katsoin parhaaksi häipyä. Ja vikkelään. Kun juoksin niityn halki, huomasin auringon jo laskevan. En ollut saanut edes mitään riistaa! Miten juuri MINULLA oli aina niin huono tuuri? Hiljensin vauhtia saapuessani metsänrajaan. Pujottelin puiden lomitse ja yritin vielä paikantaa riistan tuoksuja, mutta haistoin vain omani ja Kuutamon tuoksun. Tupsahdin aukealle puiden lomasta ja säikäytin Kuutamon pahanpäiväisesti. Kolli pomppasi taaksepäin ja huudahti: ”Miten sinä jo nyt tulit?”
”Öö... Törmäsin joihinkin kissoihin, jotka käskivät häipyä alueeltaan. Ja minulla oli muutenkin vähän väsynyt olo”, mutisin poissaolevasti. Kuutamon kasvoille levisi pelokas ilme hänen kuullessaan minut pois ajaneista kissoista.
”Muista pysyä kaukana niistä”, hän neuvoi. ”Niitä on hirveästi sen tammen lähellä!”
”Joo joo”, naurahdin. Miten tuo kolli saattoi olla noin suojeleva?
”Ei kun oikeasti.” Kuutamo katsoi minua silmiin vakavana. ”Niitä on KYMMENIÄ. Ylikin.”
”Okei, okei”, naukaisin ja vastasin kumppanini katseeseen. ”En mene enää sinne. Ei siellä ole saalistakaan.”
”Haluatko vähän minun tuoresaaliistani?” Kuutamo tarjosi huomatessaan, että saaliini oli jäänyt vähäiseksi.
”Ei, en tarvitse”, haukottelin. ”Menen suoraan nukkumaan.”
”Noo... Mene vain”, Kuutamo vastasi. Hän kuulosti yllättyneeltä ja jäi silmäilemään minua epäluuloisesti. Huokaisin hänen uteliaisuudelleen ja käperryin nukkumaan karhunvatukkapensaan alle.

...

”Auh!” räväytin silmäni auki jonkin tömähtäessä vatsaani. Oliko Kuutamo potkaissut minua? Ei ollut, hän makasi vähän matkan päässä hengittäen tasaisesti. Samassa tunsin töytäisyn uudelleen. Se tulikin mahani sisältä! Se voisi tarkoittaa vain yhtä asiaa...
”Kuutamo.”
”Mitääh...” kolli käänsi kylkeä, mutta avasi kuitenkin silmänsä.
”Me...” nielaisin. Oliko tämä hyvä vai huono asia? Miten Kuutamo suhtautuisi siihen? ”Me saamme pentuja.”

// Kaikista Pisaran tarinoista tulee aina jostain syystä lyhyempiä kuin Kylmätassun... En vaan keksi sille mitään muuta erikoisia tapahtumia kuin pennut :D

Vastaus:

Ihanaa, pentuja!! :3 Saat 16 kp:ta.

- Jezkebel

Nimi: Kultakuiske ~ Puroklaani

15.02.2020 09:34
Kultakuiske tuntui rauhoittuvan kuullessaan Tummakajon syvän huokauksen ja ajatteli heti, että nyt soturi viimeinkin kertoisi mikä hänen mieltään oli painanut.
"Minä tuota...", Kultakuiskeen poika aloitti epävarmasti, mikä sai kuningattaren nostamaan katseensa ja kohtasi sen kollin melkein meripihkansävyisen kanssa. Naaras katsoi tuota lempeällä ja rakastavalla katseella, hän ei ikinä pystyisi kuvittelemaankaan tilannetta, missä ei rakastaisi pentujaan täysin sydämin. Vaaleanharmaa kissa nielaisi ja liikutteli tassujaan hermostuneena, mikä antoi syyn Kultakuiskeelle taas silittäa tuon selkää rauhoittavasti. Tummakajo kuitenkin hetken päästä käänsi katseensa pois, mikä sai kuningattaren kallistamaan päätänsä kysyvänä. Soturi alkoi kertomaan unistaan ja jokaisen sanan myötä ja Tummakajon äänensävyn muuttuessa muuttui Kultakuiskeen ilme järkyttyneeksi ja silittely loppui siihen. Naaras katsoi poikansa pelokkaisiin silmiin melkein yhtä pelokkaalla katseella. Miksi hänen pentunsa joutui kärsimään tällaisesta. Kyyneleet kihosivat harmaanruskean kissan silmiin ja tuo painoi päänsä kollin kaulaan, kiertäen häntänsä myöskin tuon ympärille.
"Voi poikani...", kuningatar vaikeroi ja antoi kyynelten tippua kuonoaan pitkin maahan ja Tummakajon harmaaseen niskaan. Häntä pelotti poikansa puolesta ja takia, mutta ei voinut olla miettimättä miksi juuri Tummakajolle ilmeni tuollaisia unia ja miksi ne edes olivat sellaisia mitä olivat. Kaksikon nojatessa hetken toisiinsa, nosti Kultakuiske vihdoinkin päänsä ja katsoi soturia silmiin.
"Sinä olet parhain isä pennuillesi mitä olen ikinä nähnyt. Kukaan muu tässä klaanissa ei ole osoittanut yhtä hyvin huolenpitoa ja sitä isällistä rakkautta omia pentujaan kohtaan, kuin sinä ja Täpläliito, vaikka hän joskus ajatteleekin itseään liikaa", kuningatar sanoi ja otti taas lempeän katseen naamalleen. Hänen silmistään kuitenkin pystyi näkemään surun, mikä vellosi naaraan sisällä.
"Olen pahoillani ettei teillä ollut isähahmoa antamassa esimerkkiä siitä..." Kultakuiske sanoi hiljaa ja painoi päänsä alas muistellessaan pentujensa isää. Tai kissaa josta piti tulla isähahmo Tummakajolle, Ruskalehdelle ja Täpläliidolle. Kumpikin kolli oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan pentujen kanssa, mutta ei hän pystynyt olemaan vihainen kummalekkaan. Kultakuiske oli itse järjestänyt tilanteen tälläiseksi mitä se nyt oli.
"Mutta olihan Kanijalka...", Tummakajo aloitti, mutta tuli keskeytetyksi, kun kuningatar nosti katseensa maasta ja katsoi poikaansa totisella ilmeellä.
"Kanijalka ei ole isänne", Kultakuiske sanoi ja katui heti sanomisiaan. Hän ei olisi halunnut kertoa totuutta Tummakajolle, vasinkaan tässä tilanteessa, mutta se tuli nyt möläytettyä ilmoille. Soturi katsoi emoaan selvästi hämmentyneenä.
"Minä... Minä vain kerroin Puroklaanille, että olette Kanijalan ja minun nuoruuden ihastuksen ja muutaman illan yhdessäolon suunnittelematon tuotos. Kiitos Tähtiklaanille siitä, että Kanijalka suostui näyttelemään mukana-", Kultakuiske naukui ja tunsi äänensä murtuvan itkun takia. Totuuden esilletuominen ei todellakaan tuntunut vapauttavalta, niin kuin kaikki muut aina sanoivat. Se riisti jokaikisen pisaran kuningattaren itsetunnosta ja jätti vain syviä haavoja jäljelle.
"En tiedä missä oikea isänne on. En ole tiennyt pitkään aikaan", naaras nyyhkytti hiljaa ja muisteli lämpimän ruskeita silmiä ja rakkautta huokuvaa kosketusta, mitä oli nuorempana tuolta tuntemattomalta kollilta saanut. Nyt oli Kultakuiskeen vuoro näyttää pelokkaalta kissanpennulta, kun hän painautui Tummakajoa vasten, hakien tuolta turvaa.

//Tummakajo?

Vastaus:

22 kp:ta.

- J

©2020 Saniaiskanjoni v1.2 - suntuubi.com