Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

 

Tänne sitte vaan kirjottelemaan... Tarinoilla ei ole mitään maksimipituutta. Toivoisimme kuitenkin, että tarinoita EI kirjoitettaisi parin virkkeen pätkissä ;) Eli vähintäänkin viisi riviä tekstiä.

Tarinoissa voit siis käyttää muiden ropettajien kissoja, tai keksiä itse sivuhahmoja, joita EI tarvitse luoda (luominen alkaa olla kannattavaa jos kissa esiintyy useammassa tarinassa moneen kertaan). Jos käytät muiden kissoja älä satuta tai tapa niitä kysymättä kissan ropettajalta! Niin ja lisäksi tutustu ensin kissaan ettei käy niin, että tarinassasi kissa on hullu tappaja vaikka se olisi oikeasti ystävällinen!

Kirjoitus muodolla ei ole väliä, eli voit kirjoittaa minä-muodossa tai kertojalla. Kun aloitat tarinasi kirjoittamisen, laita nimi kohtaan ensin oman kissasi nimi ja sitten klaanisi nimi... ;3 (Tämä helpottaa huomattavasti meidän yp:iden työtä!)

 

Vuodenaika: Viherlehti. Eli keskikesä. Lämpimät tuulet puhaltavat ja riistan määrä on ylittynyt viime viherlehteen verrattuna.

 

Ajankohtaista:

(Auttaa sinua, ropettajaa pysymään ajantasalla tapahtuvista asioista, myös tarinoissasi.)

Seuraava kokoontuminen 02.03. - 07.03.2020

Seuraava parantajien kokoontuminen 12.03. - 17.03.2020

 Sairauksia ei ole liikkeellä. Klaanien välit pysyvät hyvinä. Monia erakko -ja kotikissoja ollaan nähty enemmän mitä tavallisesti. Klaanitovereiden kanssa on yllättävän paljon erimielisyyksiä.

Vieraskirja <  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Sinna

13.02.2020 16:04
”Herätys, Kylmätassu!” Mitä ihmettä? KylmäTASSU?
”Emo!” vinkaisin takaisin. ”Yritän nukkua!”
”Öh... Minä tässä, Yöturkki.” Ai niin! Minusta oli tullut neljänneskuu sitten parantajaoppilas! Olin salamana valveilla ja käänsin korvani Yöturkkia päin. ”Mitä me teemme tänään?”
”Hmm...” Yöturkki kuulosti miettivältä. ”Voisimme mennä katsomaan, miten klaaninvanhimmat voivat.”
”Selvä”, murahdin. Jee. Punkkitarkastuksia. Seurasin Yöturkin tuoksua pesästä ulos. Kuljin jo tottuneesti läpi parantajan pesän väistellen yrttipinoja ja Yöturkin vuodetta. Kun saavuimme oppilaiden pesän eteen, etsiskelin Liljatassun tuoksua. Se oli kuitenkin laimea, joten naaras oli luultavasti mennyt metsään harjoittelemaan. Samassa nenääni tunkeutui epämiellyttävä tuoksu, ja viikseni hipaisivat ohutta ruohoa, joka törrötti maasta levittäen pahaa hajua ympärilleen.
”Mitä tuo yrtti on?” kysyin Yöturkilta. ”Se haisee pahalle!”
”Ei se ole mikään yrtti”, Yöturkki naukaisi. ”Se ei vaikuta kissaan mitenkään, maistuu vain kuvottavalle.”
”Aha.” Käänsin ajatukseni toisaalle oudosta ruohosta, ja seurasin Yöturkkia klaaninvanhimpien pesälle. Juuri, kun olimme astumassa sisään, tämä kuitenkin teki äkkipysähdyksen.
”Voisit sittenkin viedä Leskenlehdelle pesässäni olevan yrttiseoksen”, Yöturkki naukaisi. ”Se on pistäväntuoksuista tahnaa, jota on ohuen lehden ympärillä.”
”Öö... Selvä”, naukaisin. En mielelläni tavannut emoani, mutta tekisin mitä tahansa välttyäkseni tapaamasta klaaninvanhimpia. Olivathan he ihan mukavia joskus, mutta heidän punkkinsa eivät. Naurahdin viiksiini ja lähdin parantajan pesää kohti. Asettelin tassuni varovasti kuivaan maahan ja saavuinkin pesälle törmäyksittä. Astuin sisälle ja nuuhkin ympäristöäni. Nenääni kantautui pistävä tuoksu aivan oven vierestä. Tunnustelin kuonollani laakeaa, sileää kiveä, ja löysin sen päältä tahmeaan voiteeseen peittyneen lehden. Nostin sen hampaisiini ja nyrpistin nenääni. Mikä haju! Tunnustelin tieni ulos parantajan pesästä ja saavuin raikkaaseen ulkoilmaan. Kävelin soturien pesälle, mutta haistoin vain Varjoturkin tuoksun.
”Missä Leskenlehti on?” kysyin naaraalta.
”Varmaan metsästyspartiossa”, tämä vastasi. ”Miksi niin?”
”Ai... annan hänelle vain yhtä yrttiä”, mutisin ja lähdin kohti leirin sisäänkäyntiä. Hiekka rasahteli käpälieni alla ja lämmin viherlehden tuuli hipaisi turkkiani. Samassa jotain pörröistä ja painavaa iskeytyi kylkeeni ja kaaduin kumoon. Yrttitahnalla sivelty lehti irtosi hampaistani, mutta sain viime hetkellä pelastettua sen kynnelläni.
”Mitä minä olen oikein tehnyt, kun minua tönitään heti, kun jaksankin astua ulos pesästäni!” aloin räyhätä vieressäni seisovalle kissalle. Läpsäytin häntäni suun eteen, (jolloin häntä sotkeutui yrttisalvaan) kun huomasin kissan olevan Liljatassu.
”Öh... anteeksi”, naaras naukaisi hämillään. ”En minä tiennyt, että sinulla on hermot noin kireällä.”
”Miksi törmäsit minuun? Et kai tahallasi?” kysyin, mutta yritin pitää ääneni rauhallisempana. En ollut tavannut Liljatassua sitten eilisen, ja minulla oli oikeastaan häntä ikävä.
”Vahinko”, siskoni kivahti loukkaantuneena ja käveli pois. Huokasin. Miksi mikään ei IKINÄ onnistunut? Jatkoin kävelyäni kaikessa rauhassa. Metsästyspartio palaisi pian, mutta ehtisin kyllä...
”Yäk!” Olin törmännyt kuonollani siihen pahalta haisevaan ruohoon. ”Tuohan haisee pahemmalle kuin tämä lehti!” Mieleeni palautui Yöturkin kertoma: Ruoho maistui kuvottavalta, muttei vaikuttanut mitenkään... Suunnitelma alkoi kehkeytyä päässäni. Laskin kantamani lehden varovasti maahan ja poimin tupon ruohoa hampaisiini. Kun tökkäsin ruohot lehteen, se ainakin tuntumasta päätellen hämäisi Leskenlehden luulemaan, että pahanhajuiset kasvit kuuluivat yrttiseokseen! Melkein nauroin omalle neroudelleni. Siitäs saat, emo!
”Kylmätassu! Missä minun yrttini on? Yöturkki sanoi, että tuot sen... Aah, siinähän se onkin!” Ennen kuin edes tunnistin äänen emoni ääneksi, Leskenlehti oli jo napannut lehden suustani.
”Aa niin, ole hyvä”, naukaisin nopeasti ja hyppelin parantajan pesälle. En TODELLAKAAN tahtoisi olla paikalla, kun Leskenlehti maistaisi ”yrttiäni”.
Saapuessani pesään huomasin, että Yöturkki ei ollut vieläkään tullut klaaninvanhimpien pesältä. *Sen parempi*, ajattelin. *Saan nukkua rauhassa.* Etsin tieni sammalpedilleni ja käperryin nukkumaan. Pentuna en olisi millään halunnut nukkua päiväunia, mutta nykyään se oli pelkkää nautintoa. Nukahdin syvään uneen heti, kun olin sulkenut silmäni.
...
---”Tule!” ääni tunkeutui jonkun näkymättömän esteen läpi ja sai minut avaamaan silmäni. Olin pimeässä, synkässä metsässä. Valtavat puut varjostivat pientä polkua, jolla minä ja toinen kissa seisoimme. Tarkastelin kissaa lähemmin. Hänellä oli hopeinen, kiiltävä turkki, jossa oli vaaleita raitoja. Hänen silmänsä kimmelsivät sinisinä hämärässä, katsoen minua odottavasti. ”Ala tulla, Kipinänkatse!”
”Kipinänkatse?” kysyin hämmästyneenä. Aloin vaistomaisesti listata outoja asioita mielessäni: 1. Minä NÄIN. 2. Miksi minua kutsuttiin KIPINÄNKATSEEKSI? 3. Kuka tuo hopeinen kissa oli? 4. Missä me olimme?
Selvä. Aika monta outoa asiaa.
”TULE!” kissa, joka oli naaras, alkoi jo kuulostaa kärsimättömältä.
”No selvä...” RÄKS. ”...Apua!” kiljaisin. En tiennyt mitä tapahtui, mutta jotain hirveää... Pyörre kiskaisi minut mukaansa ja tömähdin johonkin kovaan.---
---Avasin silmäni, mutta olin jälleen sokea. Olin jossain, jossa ei haissut, jossa ei ollut ääniä ja joka ei tuntunut miltään.
”Kylmätassu.”
”Kuka...?”
”Ei se ole tärkeää.”
”Ei sitten.” Miksei MIKÄÄN ollut ikinä tärkeää?
”Minä tuon viestin.”
”Minkä?”
”Muista varoa pimeyttä.”
”Minähän näen vain PIMEYTTÄ!”
”Kyllä sinä ymmärrät.”---
”...” Olin taas parantajan pesässä. Haistoin Yöturkin vihaisen tuoksun leijailevan aivan edessäni. Nousin istumaan ja kuulostelin, mitä asiaa tuolla olisi.
”MITÄ sinä oikein sekoitit Leskenlehden yrtteihin?” Yöturkki kuulosti vihaisemmalta kuin koskaan.
”Noo... Sitä ruohoa vain”, murahdin varovasti. ”Sitä joka maistuu kuvottavalle.”
”Sinulla ei ollut mitään oikeutta siihen!”
”Joo ei varmaan!” Puskin Yöturkin ohi ja juoksin leiriin. Elämä oli epäreilua!


// Anteeksi jos juoni oli tönkkö, mutten keksinyt oikein mitään... ^^' virheitäkin löytyy varmasti muutama...

Vastaus:

Hienon pituinen tarina, josta saat 44 kokemuspistettä! Haluan saada lisää tietoa Kylmätassun unesta, se vaikutti todella mielenkiintoiselta!

- Jezkebel

Nimi: Kostokynsi ~ Luopio

12.02.2020 23:28
Kostokynsi ei saanut kunnolla nukuttua karkoitusta seuraavana yönä. Jokainen risahdus ja rasahdus piti häntä hereillä ja pelossa, josko Luuklaanilaiset olisivat löytäneet hänet. Riistaeläinten rapina ja tuulen pehmeä humina saivat entisen parantajan karvat sojoittamaan pystyssä. Kolli yritti käyttää hajuaistiaan mahdollisimman paljon apunaan, mutta veren, lihan ja yrttien hajut vain sekoittivat hänen aistejaan. Mustavalkoinen kissa oli saanut käsiinsä hämähäkinseittiä ja takiaisen juurta, joilla oli nyt näin aluksi paikkaillut Luuklaanilaisilta saamia haavojaan. Masennus kasvoi entisestään vihersilmän sisällä hänen muistellessa aikaisemmin päivällä tapahtunutta. Hänet oltiin erotettu klaanista. Nyt hän joutuisi kantamaan tätä häpeää koko loppuikänsä. Ajatus, ettei hän olisi enää luottamuksen arvoinen, parantajalle kun se oli olennainen tunne, mursi hänen mielensä ja Kostokynsi tunsi muutaman kyyneleen valuvan poskikarvojaan pitkin. Olisiko hänen koko loppuelämänsä tällaista tuskaa? Jaksaisiko hän edes elää sitä loppuun? Entinen parantaja painoi päänsä tassuihinsa ja ensimmäistä kertaa sitten Synkkäkukan kuoleman jälkeen, hän nyyhkytti hiljaa. Tämä oli yksi asia mitä hän oli eniten pelännyt, että joutuisi erakoksi ja joutuisi elämään koko loppuelämänsä yksin.

Vilkaistessaan uudestaan taivaalle, huomasi Kostokynsi varhaisen auringon ensisäteiden kiipeävän horisontin takaa. Hänellä kesti hetki tajuta, että oli itkiessään varmaankin nukahtanut ja nyt herännyt. Pistelevä kipu muistutti nopeasti, että kollilla olisi haavoja, joita piti hoitaa mitä pikimmiten, muuten ne tulehtuisivat.

Vastaus:

9 kp:ta.

- J

Nimi: Sielutassu ~ Erakko

11.02.2020 23:34
En saanut vieläkään päästäni tuota kylmiä väreitä aiheuttavaa kissaa. Jotenkin sen nilkuttaminen oli saanut kaikki karvani pystyyn, se oli näyttänyt karmivalta. Kissalle oli varmasti käynyt jotakin, jos se niin oli nilkuttanut. Olisikohan sitä pitänyt käydä auttamassa? Minulla, kun on näitä yrttejäkin...
"Sielutassu, mitä olet puuhaillut, kun pesäsi haisee timjamille... ja pajulle...?" Kuului yhtäkkiä rääyntää takaani. Säikähdin ja käännyin katsomaan takkuturkkista Pimeydenmetsän henkeä, joka nyrpisteli nenäänsä hajulle, joka hohkasi pesästäni.
"Tämähän haisee Vuoristoklaanin leiriin saakka!" Synkkäkukka rääkyi ja heilutteli pörröistä häntäänsä vihaisena. Tasailin hengitystäni ja nostin katseeni kuolleeseen naaraaseen.
"Olenko ikinä puhunut sinulle säikäyttelystäsi?" Sanoin hiljaa, lähinnä itselleni. Nuuhkaisin ilmaa muutaman kerran ja pystyin kyllä selvästi haistamaan yrttien tuoksun, mutta eihän se nyt niin voimakasta ollut, kuin mitä takkuturkkinen kissa antoi ymmärtää.
"Sinuna vaihtaisin nukkumapaikkaa ja nopsaa. Vuoristoklaani on varmasti lähettänyt jo partion selvittämään tämän hajun alkuperää." Synkkäkukka naukui, mikä sai minut huokaisemaan syvään. Jos pitäisi nimetä yksi asia, mitä hän inhosin ollessani erakko, oli jatkuva liikkuminen rajalta rajalle ja aina uuden pesäpaikan löytäinen. Kumpa joku päivä löytäisin alueen, mikä ei olisi klaanien rajojen sisäpuolella, ja nukkumapaikan sieltä. Jäisin sinne loppuelämäkseni.

Vastaus:

8 kp:ta.

- J

Nimi: Aamutassu - Puroklaani

10.02.2020 19:29
Aamutassu ja Punalehti tekivät tiensä pienen polun kautta isolle lammikolle, joka näytti nopeasti katsottuna olevan aika syvä. Siellä ui monta kalaa ja monet olivat menneet syvälle lepäämään ja karttamaan taivaalla lempeästi porottavaan aurinkoa. Kermanvaalea naaras käänsi katseensa mestariinsa, joka istui alas. Naaraan punaruskeilla kasvoilla oli lukematon ilme. Sen kuitenkin Aamutassu huomasi, että vanhempi naaras näytti keskittyneeltä ja tämän katse oltiin suunnattu hitaasti liplattavaan veteen.
“Kalat ovat meidän Puroklaanilaisten ykkös riista, joiden metsästämistä harjoittelemme eniten”, naaras alkoi puhumaan saaden kermanvaalean oppilaan katseen kääntymään rauhoittavasta vedestä takaisin mestarinsa kasvoihin, jotka näyttivät mietteliäiltä.
Oliko muka kalan saalistamisessa noin paljon miettimistä? Nappaa vain kala ja siinä se, ei sen kummoisempaa. Aamutassu irvisti itsekseen ivallisena vanhemmalle ja katseli tätä sitten kulmiensa alta odottaen, että hän jatkaisi tylsän kuuloista selitystään. Ei Aamutassu sentään niin ilkeä ollut, että keskeyttäisi mestarinsa mestari puheen ja saisi tätä taas hiiltymään. Ehkä sitten vähän myöhemmin.
“Joten kalojen nappaaminen on tärkeä taito ja sitä tulemme eniten painottamaan koulutuksessasi”, Punalehti naukui lopettaen puheensa ja kääntyi katsomaan oppilastaan, joka näytti nyrpeältä kuulemaansa. Soturi kurtisti kulmiaan toisen vastaukselle.
“Mekö vain harjoittelemme koko koulutukseni nappaamaan jotain typeriä suomuisia, hidasjärkisiä kaloja?” Aamutassu kysyi tuijottaen epäuskoisena mestariaan,
“Eikö koulutukseen kuulu mikään muu, kuten taisteleminen tai jäljittäminen?”
“En minä niin sa-”
“Ihan tyhmää!” Aamutassu huudahti häntäänsä huiskaisten rivakasti puolelta toiselle samalla keskeyttäen Punalehden lauseen. Hän katsoi mestariaan murhaavasti,
“Miksi Ututähti antoi minulle noin mitättömän mestarin, joka hourailee tyhmien kalojen perään kuin jokin järkensä menettänyt?”
Punalehti tuijotti naaras oppilasta takaisin silmiin muuttuen yhä hämmästyneemmäksi jokaisen sanan myötä, joka pääsi oppilaan suusta. Aamutassun pienikin rauhallisuus alkoi hajota kasaan ja hän tunsi kynsiensä työntyneen ulos ja kipristelevän maan hiekkaista pintaa. Hänen koko olomuotonsa muistutti roihuavaa tulimyrskyä, joka aikoisi liekeillään talloa jokaisen eteen tulleen kuin pienen mitättömän hiiren. Punalehti katsoi takaisin karvat hieman pörhistyneinä. Kumpikaan ei sanonut mitään, tuijottivat vain toisiaan.
“Jos todella luulet, että tuollaisella käytöksellä ja asenteella sinusta joskus tulee soturi, olet hyvinkin väärässä Aamutassu”, Punalehti rikkoi hiljaisuuden matalalla sihinällä rikkomatta tiukkaa katsekontaktia, joka hallitsi kahden naaraan välillä,
“Vaikka Ututähti onkin päällikkö ja minä vain ‘mitätön soturi’, päätän silti koulutuksestasi ja kerron päällikölle milloin olet valmis soturiksi nimitettäväksi.”
“Tuo ei ole totta!” Aamutassu murisi mikä sai vanhemman naurahtamaan maireasti,
“Kyllä se ihan totta on.”
Aamutassu tunsi olevansa kuin ansassa, hän ei tiennyt miten vastata. Tuntui kuin Punalehti olisi noin vain saanut hänet saarrettua pieneen nurkkaukseen ja rikottua sen itsevarmuuden, joka naaraassa oli aikaisemmin riehunut. Hän ei antanut katseensa hellittyä ollenkaan. Hän ei antaisi toiselle sitä riemastuttavaa tietoa, että oli saanut hänet sanattomaksi.
“Sano sinä mitä vain, mutta minä en harjoittele kanssasi joidenkin tyhmien kalojen narraamista. Tee sitä, vaikka itseksesi, minua ei kiinnosta”, kermanvaalea oppilas urisi huiskauttaen häntäänsä ennen kuin pyörähti ympäri ja lähti ripein askelin suuntaamaan kohti metsää jättäen mestarinsa peräänsä.
“Aamutassu! Palaa heti paikalla takaisin! Kuulitko? Nyt-”
Aamutassu pyöräytti silmiään jättäen mestarinsa huutelemaan itsekseen ja jatkoi tarmokasta kävelyään kohti leiriä. Hän ei enään ikinä antaisi kenenkään päästä niin ylivoimaan, ettei osaisi vastata mitään vaan menisi aivan lukkoon. Ei sitten ikinä, ei milloinkaan. Se oli vain heikoille eikä hän ollut heikko.

//Vähän taas Aamulla tarinaa. Nyt ei oikeen mee hyvin Punalla ja Aamulla nää harjotukset ja yhdessä olo xD

Vastaus:

Aamutassua ei tunnu harjoitukset kiinnostavan xd 25 kp:ta!

- Jezkebel

Nimi: Pisara - erakko

09.02.2020 14:36
”Pisara?” Kuutamon ääni läpäisi unen ja valveen välisen rajan löytäessään tien korvaani. Väräytin viiksiäni ja avasin vastentahtoisesti silmäni. Olin samassa paikassa kuin illalla, pienen karhunvatukkapensaan alla kerällä, turkki kiinni Kuutamon turkissa. Nielaisin haukotuksen ja vastasin kumppanilleni unisella äänellä.
”Mi-mitä?”
”Nouse ylös! Makaat häntäni päällä!” Kuutamo murahti.
”Oi! Anteeksi...” Nousin jaloilleni ja venyttelin kankeita lihaksiani viileässä aamussa.
”Senkin hölmö karvapallo!” Kuutamo kehräsi ja nuolaisi korvaani. Painoin kuononi hänen turkkiinsa ja puskin häntä kevyesti.
”Mennäänkö metsästämään?” kysyin. Mahani päästi nälkäisen murahduksen kuin olisi ollut samaa mieltä kanssani.
”Kaipasinkin jo aamupalaa”, Kuutamo myötäili. Kävelimme aamukasteen peittämään metsään ja hajaannuimme pienen pihlajan luona, kuten yleensäkin. Seurasin eilen jättämääni tuoksua ja kiertelin sen perässä ympäri metsää. Värähdin, kun kylmä pisara läiskähti niskaani. Katselin ympärilleni saaliin toivossa, mutten nähnyt hiiren häntääkään. *Missähän kaikki riista on?* ihmettelin. *Varmaan ne pysyvät koloissaan näin aamulla, kun aurinko on vuorten takana vasta nousemassa.* Mutta missä vuoret eivät varjostaisi? Niin tietysti! Otin suunnan kohti isoa tammea, joka sijaitsi neljän virran risteyksessä. Olin käynyt siellä viimeksi aikaa sitten, ja minua kiinnosti muutenkin nähdä, oliko paikassa paljon riistaa. Astelin varovasti sammalmättäillä, kunnes pääsin pois metsästä. Edessäni aukeni suuri niitty, jonka takana tammi häämötti. Kävelin nopeasti niityn halki, ja saavuin tammen luo. Huomasinkin heti hiiren vipeltämässä juurien seassa. Asetuin vaanimisasentooni ja hiivin hiljaa eteenpäin. Aivan pian saisin sen...
”Kuka tuo on?” outo ääni kysyi takaani. Se sai hiiren hätkähtämään, ja ennen kuin ehdin viiksiäni väräyttää, se oli hypellyt pensaikkoon. Käännähdin nopeasti ympäri ja tarkastelin kahta kissaa edessäni.
”KEITÄ te olette? Ja miksi tulitte sabotoimaan metsästystäni?” sähähdin.

// En panostanut tähän hirveästi mutta halusin saada aikaiseksi edes jotain... Joku voi jatkaa jos haluaa mutta muuten nuo kaks kisua on vaan jotain törppöjä oppilaita xD

Vastaus:

11 kp:ta!

- Jezkebel

Nimi: Lexu

08.02.2020 15:03
Savipentu, Puroklaani

"Tiedätkös Savipentu, koska aamupartio tulee?" Nuori Kettupentu kysyi mietteliäästi. Säpsähdin ja käännyin katsomaan tuota.
"Minulla ei ole hajuakaan." Tokaisin. Kettupentu nyökkäsi ja asettui mukavaan asentoon odottamaan. Pian hiljaisuuden rikkoi takanani olevasta kaislikosta kuuluvat askeleet. Käännyin katsomaan jännityksestä kiiluvin silmin, kuten Kettupentukin. Kaislikon siimeksestä ilmestyi kolme kookasta kissaa. Ututähti, Hunajavirta ja Täpläliito.
"He saapuivat!" Kettupentu hihkaisi jännittyneenä. Nyökkäsin kunnioittavat tervehdykset kolmikolle ja Kettupentu viittoi vaaleanharmaan kollin luokseen. Täpläliito istahti Kettupennun viereen ja he alkoivat vaihtamaan kuulumisiaan ajankuluksi. Katsahdin taivaalle.
*Aurinko ylittää pian keskipisteen.*

//Sori lyhyestä tarinasta, en oikein keksinyt mitään kirjoitettavaa xD.

Vastaus:

4 kp:ta!

- Jezkebel

Nimi: Tummakajo - Puroklaani

06.02.2020 20:50
"Jos sinusta tuntuu, ettet pysty juttelemaan jostakin asiasta kenenkään kanssa, muista, että olet Tähtiklaanin siunaama kissa ja he ovat aina kuuntelemassa ja auttamassa meitä. Eivätkä he katso meitä pahalla silmällä, vaikka sinusta kuinka tuntuisi, että ajatuksesi ovat sellaisia, mitä et pysty ääneen sanomaan."
Tummakajo kuunteli emonsa lohduttavia sanoja ja pian tunsi naaraan pään painautuvan lapaansa vasten kollin hieman säpsähtäessä yllättävää kosketusta. Hän vilkaisi hieman pienempää emoaan ja huokaisi syvään. Tiesihän kolli, että emolle pystyi kertomaan kaiken pelkäämättä ja naaraaseen voisi luottaa, mutta silti hänestä tuntui vaikealta avata suunsa ja kertoa painajaisistaan Kultakuiskeelle.
*Hän tiesi silloin, että tykkäsit Sädetaivaastakin enemmän kuin ystävä tavalla eikä tuominnut. Hän alkaa tekemään omia johtopäätöksiään, jos et kerro miten asiat on, tai ainakin luulet niiden olevan*, Tummakajo mietti itsekseen samalla, kun silmäili emonsa harmaata turkkia, joka oli hieman pörhistynyt suojaamaan pieneltä tuulelta, joka kävi aukion läpi leppoisasti.
“Minä tuota…”, hän aloitti epävarmana lauseensa saaden emonsa pään nousemaan ylemmäs niin, että heidän katseensa kohtasivat. Tummakajo nielaisi hermostuneena ja siirteli tassujaan hieman levottomana. Miten hän edes alottaisi lauseensa? Puhumallako jostain unen kissasta, joka puhui hänelle. Senhän jälkeen Kultakuiske luulisi, että hän olisi menettänyt viimeisimmätkin aivosolunsa. Ei kenenkään järkevän kissan unissa ilmestynyt jokin kissa, joka puhui, muttei näyttänyt itseään. Ehkä Tähtiklaanilaiset tekivät niin, mutta Tummakajo oli saanut sellaisen tunteen samantien, ettei tämä kyseinen kissa ollut Tähtiklaanilainen eikä mikään hyvä kissa, joka halusi auttaa ja suojella. Hän oli saanut sellaisen tunteen kuin kissa olisi halunnut kaikkea muuta kuin hyvää.
Emon meripihkaisten silmien katseen alkaessa muuttua yhä pisteliäämmäksi, hän hengitti syvään ennen kuin käänsi oman katseensa eteenpäin ja varoi olla katsomatta emoaan edes sivusilmällä.
“Olen nähnyt unia, joissa olen tummassa paikassa, en tiedä mikä paikka se on, mutta se ei vaikuta metsältä laisinkaan. Siellä on aina todella tunkkaista eikä eteenpäin näe mitään”, hän aloitti ja yritti saada niskakarvansa tasoittumaan ennen kuin jatkoi,
“Tiedän, ettei se paikka ole hyville kissoille eikä sieltä voikaan odottaa mitään hyvää. Kissa, jonka äänen kuulen.. Hän kuulostaa aina todella vihaiselta ja sellaiselta, kun haluaisi kostaa jotain tai jollekin enkä minä tiedä kenelle. Hänen äänensä on aina niin synkkä ja syyttävä minua kohtaan.”
Hän käänsi pelosta laajenneet silmänsä emoaan kohden ja painautui enemmän naarasta vasten hakien turvaa. Emon makea tuoksu sai hänen olonsa hieman rauhoittumaan, muttei kuitenkaan pelokasta tunnetta katoamaan mihinkään. Kissan pelkkä ajatteleminenkin sai hänet säikyksi. Vaikkei hän ollutkaan koskaan nähnyt painajaisten kissaa, silti se ääni, jolla tämä puhui sai hänen sydämensä tykyttämään rinnassa kovempaa tahtia.
“H-hän väittää, että minusta ei ole mihinkään- Ei yhtikäs mihinkään!” Tummakajo älähti lukiten nyt katseensa suoraan emonsa silmiin ja katsoi tätä kuin pieni pelästynyt kissanpentu.
“Hän sanoo, että minusta ei tule koskaan hyvää isää… Eihän se ole totta? Eihän ole emo?” hän ulisi kumartuen pienempään kasaan samalla kiertäen häntänsä ympärilleen sydän hakaten yhä kovempaa rinnassa.

//Sori tää odotus, mut ei ollu kauheesti motia kirjottaa Tummalla, mut tässä olis nyt jatkoa ^^
Kultakuiskeella jatkoa?

Vastaus:

Voi Tummakajoa. :( Saat 18 kp:ta!

- Jezkebel

Nimi: Lumipentu ~ Puroklaani

06.02.2020 19:06
Seuraava aamu valkeni Aamu- ja Kottaraistassun nimitysseremonioiden jälkeen ja Lumipentu ei pystynyt itse enää kunnolla määräilemään ajatuksiaan. Häntä suututti, turhautti, suretti ja pelotti. Ajatukset, mitä näiden tunteiden pohjalta syntyi olivat sekavia ja menivät keskenään sellaista vuoristorataa, ettei pentu saanut itsekkään mitään tolkkua niistä. Miksi hän oli vielä pentutarhassa, kun hänen sisaruksensa olivat jo oppilaita? Halu hyökätä monen kissan kimppuun oli vahva, mutta toisaalta pentutarhaan jääminen ja oman mitättömyyden sureminen tuntui myös asialta, mitä kolli halusi hyvin paljon tehdä. Lumipentu tömisteli pentutarhassa edestakaisin ja mutisi itsekseen joitakin hiukan enemmän tai vähemmän kilttejä lauseita asiaan liittyen. Kermanvaaleaturkkinen kissa ei kestänyt enää tätä, hänen pitäisi päästä oppilaaksi ennen auringon laskua! Pentu alkoi miettimään, miten pystyisi näyttämään muille olevansa valmis oppilaaksi tulemiseen. Hän halusi niin kovasti jäädä muiden mieleen muunakin, kuin pentuna, jonka sisarukset nimitettiin oppilaiksi ennen häntä. Sillä sinähän kaikki nyt kollia pitivät.
*Minun pitäisi opetella taistelemaan! Tai sitten pitäisi tehdä jotakin todella rohkeaa ja kunniakasta... Mutta miten?* Lumipentu pohti ja hänen katseensa alkoi kiertää pentutarhaa. Ensimmäisenä hänen katseensa osui kyljellään makaavaan Puronlauluun, jonka suuri vatsa kohosi ja laski naaraan hengityken tahtiin. Kermanvaaleaturkkisen kissan mieleen ei tullut mitään, missä hän voisi käyttää tuoretta kuningatarta hyväkseen, joten pentu päätti astella ulos pentutarhasta, tarkistaen tietenkin ensin ettei oppilaita olisi leiriaukiolla juuri samaan aikaan. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi, että he alkaisivat ivailemaan asiasta hänelle. Leiriaukion ollessa tyhjä, Lumipentu suunnisti kohti leirin vieressä virtaavaa puroa. Kolli ajatteli, että jos hän näyttäisi kaikille, miten saisi kalan kiinni tai uisi leveän joen yli, hänet varmasti nimitettäisiin oppilaaksi.

//Huomasin justiinsa, että Leijonapennulla ja Lumipennulla molemmilla on pakkomielle saada klaanin hyväksyntää ja kunniaa xd

Vastaus:

10 kp:ta.

- J

Nimi: Leijonapentu ~ Nummiklaani

06.02.2020 19:04
Leijonapentu majaili edelleen parantajanpesässä, vaikka olikin mielestään jo valmis muuttamaan takaisin pentutarhaan. Hän oli taas vaihteeksi Kuurapentua vastaan taistellessa tehnyt loikan pentua kohti, joka oli juuri ja juuri ehtinyt kollin alta pois. Tömähtäessään maahan, pentu oli varannut liian paljon painoa toiselle tassulleen ja se oli nyrjähtänyt, ja pettänyt keltaturkkisen kissan alta. Vaikka kipu olikin tuntunut vain hetken, oli Pöllönlento käskyttänyt vihersilmäisen kissan parantajanpesään. Tästä tapahtumasta oli nyt kulunut kaksi auringonkiertoa ja Leijonapentua alkoi ärsyttämään todella se, että hän joutui vieläkin makaamaan yrteiltä haisevassa pesässä. Pentu ei pystynyt yksinkertaisesti hyväksymään sitä, että hänen tassunsa olisi vielä huonossa kunnossa. Aina, kun Pöllönlento ja Kettutassu olivat olleet muualla, oli kolli ottanut muutamia askelia ja varannut painoa tassulleen, eikä siihen sattunut ollenkaan. Kertoessaan havainnoistaan Nummiklanin parantajalle, oli tuo koittanut selittää, että mitä nopeammin Leijonapentu lähtisi normaaliin klaanielämään tassunsa kanssa, sitä isompi riski sillä oli nyrjähtää uudestaan, tai pahimmassa tapauksessa murtua. Mutta keltaturkkinen kissa ei välittänyt kollin puheista, vaan oli sitä mieltä, että hän oli jo täysin terve ja valmis menemään takaisin pentutarhaan. Ja ottamaan uusintaottelun Kuurapennun kanssa. Koska vihersilmäinen kissa oli huomannut, että taistelu muiden kanssa oli melkeinpä ainoa asia mistä hän oikeasti piti, eikä antaisi minkään estää häntä tappelemasta. Pennun mielikuvitus alkoi laukkaamaan ja hän haaveili, että soturina hänestä tulisi Nummiklaanin parhain soturi ja taistelija, ja hän jäisi Nummiklaanilaisten mieleen legendana, kenestä klaaninvanhimmat kertoisivat tarinoita pennuille. Kunpa kolli vain keksisi, miten pääsisi pois parantajan luota, että pääsisi tekemään jotakin suurta, mikä saisi Nummiklaanilaiset muistelemaan häntä vielä kuolemansa jälkeenkin. Ja voi, kunpa Leijonapentu vain tietäisi, mitä tulevaisuus toisi tullessaan hänelle.

Vastaus:

7 kp:ta.

- J

Nimi: Lexu

05.02.2020 11:52
Savipentu, Puroklaani

Hiivin hiljaa ulos pentutarhasta ja katsoin tummansiniselle aamutaivaalle. Katseeni oli luotuna kaukaisuuteen ja huokaisin syvään ja helpottuneesti. Se ei ollut hääppöinen tunne. Huomasin Hiiriturkin kävelevän tuoresaaliskasalle ja nopeasti hän lähti tiehensä saalis suussaan roikkuen. Hirveä saalistuskuume iski minulle, mutta turhauduin, kun muistin etteivät pennut saisi poistua leiristä. Kunpa vain saisin purkaa energiaani johonkin! Huomasin, että myös pentutarhasta ulos tulleella Kettupennulla oli samoja elkeitä. Hän yritti saada kiinni ilmassa lentävää karvapalloa. Enempää ajattelematta, lähdin juoksemaan Kettupentua päin ja hyökkäsin hänen päälleen, mutta se sai minut nopeasti ajettua pois kimpustaan. Taistelimme ja välillä tuntui, kuin olisin ollut alakynnessä, mutta loppupeleissä olin voiton puolella. Taistelu ei ollut helppo kummankaan kannalta. Sain ajettua Kettupennun pois kimpustani ja annoin lämpimän kesätuulen pörröttää turkkiani.
"Huomenta Kettupentu", tuhahdin muka närkästyneenä. Nostin pääni ylväästi pystyyn ja astelin hänen luokseen.

Vastaus:

Hurja leikkitappelu. o.o 5kp:ta.

- Jezkebel

Nimi: Lukrethia

03.02.2020 10:41
Savipentu, Puroklaani

Astelin ulos pesästä, määränpäänä tuoresaaliskasa. otin normaalia pienemmästä läjästä varpusen ja istahdin syömään sitä läheisen kiven juurelle. Vilkuillessani ympärilleni huomasin monien kissojen toljottavan minua ja painoin katseeni maahan. Miksi he tuijottivat minua? Oliko Yöturkki sanonut jotakin heille? Syötyäni juoksin nopeasti ulos leiristä, kuitenkin niin ettei minusta kuulunut mitään. Lähdin juoksemaan kohti pusikkoa. Minusta tuntui kuin olisin pienen pieni otus, joka näytti erilaiselta kuin muut, eivätkä toiset pystyisi hyväksymään sitä, vaan halveksivat minua niin, että kutistuisin vain entisestään. Miksi Yöturkin piti ehdottaa minulle parantajuutta? Äkkiä huomasin jonkin liikkuvan kanervikossa. Astelin lähemmäs ja kun näin tilanteen niin tajusin, että parin ketunmitan päässä oli peltomyyrä. Myyrä huomasi minut ja pinkoi pakoon, mutta lähdin seuraamaan sitä. En kyennyt kuulemaan sitä, mutta luulin ainakin lähestyväni saalista. Yhtäkkiä tajusin tulevan päivälliseni piileskelevän kiven takana. Arvioin loikan pituuden ja kyyristyin ponnistukseen, mutta huomasin, että jalkojeni ponnistusvoima tuntui heikentyneen. Jäin ihmettelemään asiaa ja yhtäkkiä joku vei peltomyyrän nenäni edestä. Tunnistin ilkeän Leskenlehden, joka katsoi minua halpamaisesti ja yritti sanoa jotain. Ääntä ei kuitenkaan kuulunut. Entä jos sen kurkku olikin niin kipeä, eikä se voinut lainkaan puhua? Otin varovasti askeleen eteenpäin, kunnes Leskenlehden kasvojen muoto alkoi muuttumaan. Otin askeleen taaksepäin. Sitten sen kasvoista muodostui sama koira, minkä olin aikaisemmin nähnyt unessani! Lähdin juoksentelemaan holtittomasti klaanini reviirillä, samalla kun koiraksi muuttunut Leskenlehti jahtasi minua. Jonkin ajan kuluttua jalkani alkoivat väsyä, ja päivä hämärtyi iltaan. Pysähdyin ja varmistin ettei koira ollut lähettyvillä. Haukoin henkeäni ja melkein itkin, koska tassujani särki niin paljon. Lähdin maleksimaan hitaasti kohti leiriä, kasvot kyynelistä märkänä, kunnes se samainen koira hyökkäsi. Kiljaisin ja tunsin, kun koira iski terävät hampaansa turkkiini.

Venyttelin kankeita raajojani ja haukoittelin suuren haukoituksen. Olin taas nähnyt painajaista samasta koirasta, mikä oli aikaisemminkin esiintynyt unissani.

//Anteeks, hiukan epäselvä tuo Savipennun uni

Vastaus:

Pelottava uni! Saat 10 kp:ta.

- Jezkebel

Nimi: Mustapentu ~ Kuutamoklaani

02.02.2020 19:59
Jokin ei ollut nyt hyvin ja Mustapentu oli varma siitä. Hän oli seurannut koko päivän Kuutamoklaanilaisten touhuja leirissä ja oli huomannut, että kaikilla oli kiire jonnekkin. Ehkä Varistähti oli pimahtanut lopullisesti ja käskyttänyt kaikkia pelkästään juoksemaan koko päivän, samalla kun tekivät jokapäiväisiä askareitaan. Pennun huomio kiinnittyi leirin sisäänkäynnille, kun havupuiden välistä asteli sisään Pilvipyrstö ja Sammalpuro. Kaksikko kiiruhti samantien Varistähden pesälle ja luvan saatuaan astelivat haljenneen kiven koloon sisälle. Naaras seurasi katseellaan heitä ja hänen uteliaisuutensa heräsi. Mustapentu halusi tietää mitä hänen leirissään oli meneillään. Mustaturkkinen kissa kipitti leiriaukion halki ja varovasti kiersi päällikön pesän taakse, ettei kukaan näkisi hänen salakuunteluaan. Keltaiset silät kurkistivat varovasti haljennen kiven raosta pesään, mutta ei nähnyt muuta, kuin kolmen kissan varjot.
"Miten niin koskettanut? Antoiko Tähtiklaani muka Tammiturkille jonkun enteen tuleviin tapahtumiin?" Varistähden matala murina kaikui pesän seinämissä ja pentu pystyi kuulemaan, miten Pilvpyrstö ja Sammalpuro heiluttelivat hermostuneina häntiään maata vasten.
"Niin hän ainakin kertoi-" Pilvipyrstö aloitti, mutta Kuutamoklaanin päällikkö hiljensi hänet terävällä sihahduksella.
"Ja tästä ei tiedä kukaan muu kuin me, Tammiturkki ja Nummipyörre?" Varistähti kysyi.
"Ei tiedä." Sammalpuro sanoi.
"Hyvä... Asiaa täytyy pitää vielä hetki salassa. En halua lietsoa klaaniin paniikkia juuri nyt. Tulevasta klaanien kokoontumisesta tuskin jäisi silloin hyviä muistoja, jos kaikki Kuutamoklaanilaiset ovat heti muiden klaanien kurkuissa kiinni." Varistähti sanoi, hiljaisemmalla äänellä. Mustapentu jähmettyi. Mitä päällikkö tarkoitti tuolla? Ovatko muut klaanit tehneet jotakin, mikä antaisi Kuutamoklaanille syyn ryhtyä tappelemaan? Pennun suupielille leveni hymy, kun hän kuvitteli päänsä sisällä klaanien välistä taistelua. Naaraan tassuja syyhysi päästä repiään kissojen turkkeja. Voi kunpa hän olisi jo oppilas! Mustaturkkinen kissa oli niin keskittynyt haaveiluunsa ettei huomannut hahmoa, joka oli ilmestynyt hänen yläpuolelleen.
"Mustapentu, mitä teet täällä?"

Vastaus:

13 kp:ta.

- J

Nimi: Kylmäpentu/Kylmätassu, Puroklaani

02.02.2020 10:35
”Liljapentu, herää!” huusin sisarelleni. Pian meistä tulisi oppilaita!
”Mmm”, tämä mutisi takaisin ja käänsi kylkeä.
”Nimitysmenot alkavat ihan kohta! Me myöhästytään!”
”Eikä!” Liljapentu oli salamana valveilla ja puisteli kovan rapinan saattelemana sammalia turkistaan. Samassa kuulin, kuinka Leskenlehti touhotti sisään pentutarhan oviaukosta ja alkoi sukia Liljapentua vimmatusti.
”Voi voi, kun sinulla on sammalia turkissasi! Et sinä voi noin koko klaanin eteen mennä!”
”Voinpas!” Liljapentu kuulosti itsepäiseltä.
”No et vain voi!” Leskenlehti torui ja nuolaisi Liljapennun korvasta riippuvan sammalhipun lattialle. Seuraavaksi hän kääntyi minun puoleeni ja naukaisi kyllästyneen kuuloisesti: ”Jokos sinä pian menet klaaninvanhimmaksi, kun Liljapennustakin tulee oppilas?” Olin vastaamassa, mutta Liljapentu ehätti edelle.
”Hänestä tulee parantajaoppilas!”
”Tuleeko tosiaan?” Leskenlehti kuulosti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä. Silloin minulla alkoi keittää. Olin ollut kiltti pentu, en ollut tehnyt tyhmyyksiä, ja olin totellut Leskenlehteä melkein aina. Kai minullakin oli jotain oikeuksia?
”No kyllä tulee!” karjaisin päin Leskenlehden naamaa. Marssin ulos pentutarhasta arvokkaasti (Lukuun ottamatta pientä törmäystä seinään) ja juoksin leirin keskusaukealle. Säpsähdin hieman jonkun koskettaessa hännällään kylkeäni, mutta sitten haistoin Yöturkin tuoksun ja rentouduin.
”Hei, Yöturkki. Minä päätin, että voin olla sinun oppilaasi!”
”No hyvä!” Yöturkki kuulosti aidosti iloiselta. Sentään joku Liljapennun lisäksi välitti minusta!
”Kylmäpentu!” Liljapennun ääni kuului pentutarhan suunnalta. ”Tule tänne!”
”En tule!” huusin takaisin. Ei voisi vähempää kiinnostaa.
”Menisit ny...” Yöturkin lause jäi kesken, kun Ututähti huusi: ”Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne klaanikokoukseen!”
”Jippii!” Liljapentu hihkaisi ja kuulin hänen tassujensa töminän, kun hän pomppi ohitseni. Leskenlehti näykkäisi korvaani ohi mennessään ja aistin hänen vihansa.
”Tule nyt!” Yöturkki hoputti. ”Nimitysmenot alkavat!”
”Mitä...? Joo!” Seurasin Yöturkin häntää ja pian kymmenien kissojen tuoksut tulvivat nenääni sekoittuen ja muodostaen yhden ja ainoan tuoksun: Puroklaanin tuoksun. Istuin Yöturkin vierelle ja mietin tulevaisuuttani. Parantajaoppilas Kylmätassu? Ei kuulostanut hassummalta. Muistelin Yöturkin katajanmarjoja. Niiden kirpeä tuoksu ja sileä, viileä pinta sekä pyöreä muoto olivat jääneet visusti mieleeni. Muistaisinko yhtä hyvin muut yrtit? Entä jos en?
”...ja sinua kutsuttakoon Liljatassuksi, kunnes ansaitset soturinimesi.” Oho. Olin missannut Liljatassun nimitysmenot. En kuitenkaan ehtinyt harmitella sitä kauankaan, sillä seuraavaksi kuulin, kuinka Yöturkki astui eteen.
”Te kaikki tiedätte, etten voi olla luonanne ikuisesti. Siksi minun on aika ottaa oma oppilas. Olen valinnut kissan, joka on todistanut olevansa valmis noudattamaan parantajien lakia ja oppimaan yrteistä. Oppilaani tulee olemaan Kylmätassu!” Seuraavaksi Ututähti otti puheenvuoron.
”Kylmäpentu, otatko vastaan paikan Yöturkin oppilaana?” Nielaisin. Minua jännitti näin suuren yleisön edessä. Kokosin itseni ja vastasin: ”Kyllä.”
”Seuraavana puolikuuna matkaat kanssani Tulikammiolle, jossa Tähtiklaani voi hyväksyä sinut muiden parantajien joukkoon.” Yöturkki kuulosti juhlalliselta. Henkäisin syvään. Tämä oli nyt ohi.
”Tähtiklaani valaiskoon polkujanne”, Ututähti sanoi vielä, ja sitten koko Puroklaani ulvoi minun ja siskoni nimiä kohti nousevaa aurinkoa: ”Liljatassu! Kylmätassu! Liljatassu! Kylmätassu!”

Kun nimitysmenot olivat ohi, Yöturkki johdatti minut parantajan pesälle. Hengitin yrttien tuoksua syvälle keuhkoihini, ja tällä kertaa se tuoksui enemmän hyvältä kuin oudolta.
”Mitä minun pitää tehdä?” Kysyin Yöturkilta innokkaana.
”Noo...” Yöturkki kuulosti mietteliäältä. ”Voit tehdä mitä haluat, ota vaikka tuoresaalista. Kolutuksesi alkaa sitten huomenna.”
”Selvä”, vastasin ja lähdin tuoresaaliskasalle. Nyt löysin tieni enemmänkin tottumuksesta kuin tunnustelemalla tai haistelemalla. Valitsin pienen, hopeakylkisen kalan ja kyyristyin syömään sitä parantajan pesän eteen. Kun olin saanut syötyä kalani miltei loppuun, Liljatassu ilmestyi viereeni.
”Mepäs menemme katselemaan RAJOJA!” hän toitotti innostuneesti. ”Ehkä Luuklaani hyökkää ja me ajetaan se pois!”
”Aina saa toivoa”, naurahdin. Tunsin itseni isoksi, en enää pennuksi. Enhän minä mikään pentu enää ollutkaan!
”Minä menen nyt”, Liljatassu hihkaisi ja hyppeli pois. Kumarruin takaisin kalan ääreen. Olinko valinnut oikein? Olisinko sittenkin ollut mieluummin soturioppilas? Tai klaaninvanhin...
”En ikinä...” mutisin ääneen.
”Mitä et ikinä?” kärttyisen kuuloinen ääni kysyi korvani juuresta ja ikävä kyllä liian tuttu tuoksu leijaili nenääni.
”Leskenlehti!”
”Minäpä minä.”
”Etkö ole jo soturien pesässä iloitsemassa, kun pääsit minusta vihdoin eroon?” kysyin rohkeasti. En aikonut pelätä Leskenlehteä enää koskaan.
”Niin...” tämä kuulosti ensi kertaa elämässään epävarmalta. ”Kai minä sitten... palaan... soturiksi...”
”Mikset palaisi?” utelin. Tällainen Leskenlehti ei ikinä ollut, kun minä olin paikalla.
”Tietysti palaan!” Leskenlehti tiuskaisi yllättäen ja marssi pois. Emoni muutaman sekunnin kestänyt herkkä hetki sai minut mietteliääksi, jälleen kerran. Kuinkahan vanha Leskenlehti oikeastaan oli? Milloinhan hän menisi ITSE klaaninvanhimmaksi? Ei varmaan ikinä, ylpeä kun oli.
”Kylmätassu!” Yöturkin huuto keskeytti mietteeni.
”Mitä?”
”Haluatko oppia, mihin pietaryrttiä käytetään?”
”Tietysti!” Lähdin nopeasti parantajan pesälle ja jätin ajatukseni leijumaan ilmaan.

// Huomasin nyt vasta mikä Leskenlehden nimi on ollut pentuna: Leskenpentu! xD No se ansaitsee sen koska syrjii Kylmätassua, mur mur.
Liljatassun mestariksi (Jos npc oppilaille edes laitetaan mestari) voi laittaa ihan minkä vaan vapaan kissan, sillä ei ole mitään väliä.

Vastaus:

Ja näin alkaa Kylmätassun parantajaura! Pistän Liljatassun mestariksi Hunajavirran.^^ 31 kp:ta!

- Jezkebel

Nimi: Kylmäpentu - Puroklaani

01.02.2020 18:50
”Kylmäpentuu!” Liljapentu huusi. ”Kylmäpentu hei!”
”Mmm...” mumisin kuono sammaliin painettuna. Halusin nukkua!
”Tule! Mennään ulos leikkimään!”
”Eikä mennä.”
”No kuules mennään!” Liljapentu lähestulkoon raahasi minut niskanahasta ulos pentutarhasta. Nousin istumaan ja yritin nuolla hiekkoja rintakarvoistani. Liljapentu hyppeli ympärilläni innoissaan ja naukui kimeällä äänellä jotain taisteluharjoitusten leikkimisestä. Tuhahdin hänen pentumaisille löpinöilleen.
”Nyt minä olen Ututähti ja sinä olet Luuklaanin soturi!” Liljapentu hihkui.
”Ethän sinä edes ole Ututähden värinen!” naurahdin. ”Ja jos minun täytyy olla luuklaanilainen, tahdon olla Luuklaanin päällikkö!”
”No minä olen sitten Liljatähti!” Liljapentu korjasi. ”Ja sinä voit olla Kylmätähti!” Nyt minuakin alkoi kiinnostaa. Kävelin muutaman askeleen päähän Liljapennusta ja teroitin aistejani. Minun olisi kuultava Liljapennun... ei kun -tähden jokainen liikahdus. Se ei kyllä olisi vaikeaa, sillä siskoni kihisi ja sihisi jatkuvasti innosta.
”Nyt minä tuleeeeeen!” Liljapentu hihkui ja lähti juoksuun minua kohti. Kuulin hänen askeleensa jo kaukaa, ja ehdin väistää ajoissa. Liljapentu yritti jarruttaa, muttei onnistunut. Kuului mätkähdys ja vinkaisu, kun hän tuuskahti maahan kuonolleen. ”Uhh...”
”Sattuiko?”
”Ei Luuklaanin päällikkö tuollaisia kysele!” Ilmeisesti ei.
”Nyt minä SYÖN sinut!” karjaisin. Liljapentu yritti kiljua muka kauhistuneesti, mutta hänen vikinänsä kuulosti enemmänkin naurulta.
”Minä haluan voittaa!” Liljapentu määräsi. Sinun pitää kuolla ja minä tapan sinut!”
”Hyvä on, hyvä on”, myönnyin ja kävin maahan makaamaan. ”Uhh... Apua! Mahtava Liljatähti tappoi minut!” huusin ja pidättelin kehräystä.
”Hihihii!” Liljapentu nauroi epäpäällikkömäisesti. ”Minä voitin!”

”Liljapentu! Päiväunille!” Leskenlehden käskevä naukaisu keskeytti leikin ja Liljapentu pani töpinäksi. Lähdin hänen peräänsä, mutta juuri kun saavuin pentutarhaan, muistin Yöturkin ehdotuksen. Hän varmaan tulisi kohta hakemaan minua! Tein nopean käännöksen ympäri ja valmistauduin kiiruhtamaan takaisin leiriin.
”Kylmäpentu!” Leskenlehti huusi pentutarhan perältä. ”Minnes sitä ollaan menossa?”
”Menen odottamaan Yöturkkia!” hihkaisin. Nyt minun ei tarvinnut kyhjöttää pentutarhassa Liljapennun ärsytettävänä!
”Miksi?”
”Hän lupasi, että pääsen katsomaan parantajan pesää!”
”Aha.” Leskenlehti ei kuulostanut kovin innostuneelta, muttei kuitenkaan sanonut ei. Päätin pistää vauhtia tassuihini, jottei emo ehtisi kieltää vierailuani. Rentouduin nopeasti päästyäni tunkkaisesta pentutarhasta raikkaaseen ulkoilmaan. Istahdin pehmeälle ruoholle odottamaan Yöturkkia. Vatsassani lenteli hirveästi perhosia. Miltä yrtit tuoksuisivat? Entä miltä ne tuntuisivat? Saisinko edes koskea niihin? Olin niin uppoutunut mietteisiini, etten huomannut Yöturkin saapumista, ennen kuin hän oli aivan vieressäni.
”Hei!” Yöturkki naukaisi, ja säpsähdin.
”Öö... Hei.” En oikein keksinyt muuta sanottavaa.
”Mikäs sinun nimesi olikaan?” Muistin, etten ollut kertonut Yöturkille nimeäni.
”Kylmäpentu.”
”Ahaa. Tule, Kylmäpentu. Mennään parantajan pesään, niin näytän... öh... kerron sinulle yrteistä.”
”Joo!” en voinut hillitä innostunutta huudahdusta. Seurasin Yöturkin tuoksua leirin läpi. Pian saavuimme oudon tuoksuisen pesän oviaukolle. *Haisee samalta kuin Yöturkki*, ajattelin ja värisytin viiksiäni.
”Haiseeko pahalle?” Yöturkki naurahti.
”Noo... En tiedä”, vastasin totuudenmukaisesti. Haju oli hyvin outo, mutta siinä oli jotain tuttuakin.
”Ääk!” Yöturkki oli työntänyt pyöreitä, pieniä marjoja aivan nenäni juureen.
”Nämä ovat katajanmarjoja. Niillä parannetaan vatsakipua.”
”Miksi sinä minulle niistä kerrot?” kysyin nyrpistäen kuonoani.
”Tuota...” Yöturkki kuulosti vaivaantuneelta. Kuopaisin käpälälläni maassa lojuvia lehtiä.
”Niin?” uteliaisuuteni heräsi aistiessani Yöturkin innokkuuden. Yöturkki henkäisi syvään ja sanoi: ”Kun sinä ja Liljapentuhan ette enää kauaa ole pentuja?”
”Ei olla. Tai siis Liljapentu ei ole...”
”Haluaisitko tulla oppilaakseni?” Yöturkki kysyi nopeasti ja huokaisi helpottuneesti saadessaan kysymyksen pois alta.

”En... en minä tiedä”, sopersin. Minä parantajaoppilaana? Outo ajatus! Mutta silti niin houkutteleva... ”Haittaako, jos menen nyt syömään?” kysyin nopeasti ja käännähdin ympäri odottamatta Yöturkin vastausta. Kiirehdin leirin halki niin nopeasti, että oli vain ihme että selvisin muutamalla kompuroinnilla. Ohitin tuoresaaliskasan nopeasti. Ei minulla oikeasti edes ollut nälkä. Pentutarhan tuttujen tuoksujen leijaillessa nenääni hiljensin vauhtia ja pujahdin pienestä oviaukosta sisään. Leskenlehti ei ollut pentutarhassa, haistoin vain Liljapennun tuoksun ja kuulin hänen hengityksensä, kun hän tuhisi nukkuessaan.
”Hei, Liljapentu”, murahdin. Kuului kahahdus, kun pentuetoverini nousi sammalilta ja kääntyi puoleeni.
”Minustapa tulee OPPILAS ihan kohta!” Liljapentu kiljaisi. ”Ja sinusta tulee klaaninvanhin!”
”Eikä tule!” huusin takaisin. Liljapentu osasi kyllä olla ärsyttävä! ”Sillä minusta tulee PARANTAJAOPPILAS!” Aivan niin. Minusta tulisi. Olin sen päättänyt.

Vastaus:

Ja näin Kylmäpennusta voi nyt tulla parantajaoppilas, koska tämä tarinahan keräsi huikeat 35 kp:ta! Nimitätkö Liljapennun samaan aikaan oppilaaksi?

- Jezkebel

©2020 Saniaiskanjoni v1.2 - suntuubi.com